Suomen täyttäessä sata vuotta ensi joulukuussa julkaistaan Lemillä murresanakirja. Mirja Heinisen työ sanakirjan kokoamiseksi on loppusuoralla.
Veikko Ruoppilan sanaliput ovat Mirja Heinisen työn perusta.
Sanakirjan sanat merkityksenselityksineen ovat yli 30.000:lla sanalipulla, joille murretutkija Veikko Ruoppila kokosi talteen lemiläisiä sanoja, sanontoja ja samalla maataloudesta eläneen pitäjän elämänpiiriä.
– Ruoppilan tallentamien sanojen ohella olen ottanut mukaan myös vapaaehtoisten kerääjien tallentamia ja Sanakirjasäätiölle lähettämiä sanoja, Heininen kertoo.
Sanakirjasäätiöllä oli 1930-luvulla suurhanke Suomen murresanakirjan kokoamiseksi. Suomi jaettiin hieman yli 20:een keruualueeseen. Jokaiselta alueelta otettiin yksi pitäjä keruukohteeksi. Yksi näistä oli Lemi, jonne Veikko Ruoppila tuli sanastajaksi,
– Lammilaisen maatalon poika tunsi työt, työvälineet ja asiat, joista haastateltavat puhuivat, Heininen sanoo Ruoppilasta.
Ruoppila oppi tuntemaan lemiläiset, ja lemiläiset ottivat ”maisterin” omakseen. Etenkin hänen parhaat, ”kielitaitoisimmat”haastateltavansa tulivat hyvin tutuiksi murretutkijan kanssa.
– Kielitaito ei ollut vieraiden kielten taitoa, vaan oman kielen rikasta taitamista. Etevin kaikista oli Veitturin Liisa, Liisa Muhli, pienen mökin muori. Häneltä Ruoppilan kokoelmassa on erityisen runsaasti sanoja.
Yksi Veikko Ruoppilan yli 30.000:sta sanalipusta.
Ruoppila kiersi kylillä ihmisten luona haastelemassa heidän arkipäiväisistä asioistaan, ja samalla merkitsemässä muistiin kuulemaansa. Hän myös piti vastaanottoa Pekarin talossa, kuin lääkäri ikään.
– Murretutkija voi yrittää koota sanoja kysymällä esineistä ja asioista, että miten tästä ja tästä sanotaan. Mutta silloin vastaukset eivät ole aitoja.
Sen sijaan Ruoppilan käyttämä jutustelutyyli tuottaa tulosta.
– Tutkija voi ujuttaa puheeseen sanan, josta hän on kiinnostunut, Heininen selvittää.
Heininen itsekin on ollut ”ruoppilana”, Salossa vuosina 1968-72.
– Kokosin Kannaksen murretta Kanneljärven ja Uudenkirkon evakoilta, jotka oli asutettu Salon seudulle.
Hänelle kävi samalla lailla kuin Ruoppilalle: hän tutustui ja ystävystyi haastateltaviensa kanssa.
– Joistain tuli minulle sydänystäviä, sain heiltä sitten hautajaiskutsuja: ”Mie ku täst keperryn ni tuutha sie miu hautajaisii?”
Heininen oli jo tuolloin Sanakirjasäätiössä töissä. Säätiössä hän aloitti myös Ruoppilan kokoelman sanakirjaksi muokkaamisen. Kun Heininen vaihtoi työnsä opettamiseen, lemin murretta tallettivat tietokoneen muistiin säätiön muut työntekijät.
– Kun säätiö sitten muutti uusiin tiloihin, Lemin kokoelmam kopiot annettiin minun haltuuni.
Heininen on käynyt läpi tiedostoja, korjannut ja täydentänyt niitä. Monen vuoden työ on loppusuoralla, Lemin murre ja sen myötä 1930-luvun ajankuva on itsenäisyyspäivään mennessä saava kirjan muodon.
Mirja Heininen asui lapsuudessaan ja nuoruudessan Lemin pappilassa, Papin perheessä ei Lemin murretta puhuttu.
– Meillä oli kuitenkin usein joku apulainen, joka puhui meille murretta. Se alkoi minua kiinnostaa.
Hän onkin viehättynyt lemiläisistä sanonnoista ja murteen rikkaudesta, Käräjille asiansa vienyt saattoi todeta oikeusjuttunsa rauenneen, mutta ihan eri sanoin: Män moata vaste koko juttu.
Kysymyksessä ”monta moata läks?” ei olla raastuvassa, vaan sadonkorjuussa. ”Moat” viittaa lauseessa puitavien lyhderivien määrään.
Tulevassa murresanakirjassa hakusanat on kirjakielistetty. Sanan lemiläisestä muodosta on sitten Ruoppilan talteen poimimia esimerkkilauseita.
Kun itsenäisyyspäivään on vajaa puoli vuotta, on sopiva aika maistiaisille tulevasta kirjasta. Lemin Kirjava aloittaa sarjan ”viikon kirjain” eli julkaisee yhden sanan kustakin alkukirjaimesta. Vaikeat vieraat kirjaimet jätetään väliin.
Aloitetaan siis aakkosten alusta A:sta:
aapustaavi s. aakkonen
Lapselle: ”Jok seä tunnet oapustavit?”