Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta

Niin sitä vain täällä syrjäisissä maalaiskunnissakin saadaan aikaan jotain näin mahtavaa, kun osaavat ihmiset ajattelevat, päättävät ja tekevät. Kahdeksan laulajaa ja kuusi soittajaa tarjosivat pitkänperjantain kertomuksen tunteella ja taidolla.

Ohjelmalehtisen etusivun Paavo Sointeen tekstistä muokannut Nina Ahola pohjusti hienosti tätä 1724-luvun teosta, J.S.Bachin vanhinta kärsimysteosta, josta on ainakin neljä erilaista versiota. Oli hienoa, että ohjelmalehtisestä saattoi seurata suomennettua tapahtumien kulkua.

Ilkka Hämäläinen oli tarinan kertoja, ei mikään helppo homma sekään: resitatiivit olivat pitkiä, eikä musiikki missään kohdin kovin helppoa laulaa. Heti alussa tuli mieleeni nuottien armoton hyppely viivastolla, kuin olisi haulikolla ammuttu tai arpaa heitetty seuraavasta sävelestä, on niissä ollut opettelemista!

Kuoro aloitti hyvin vahvakomppisella pyynnöllä, istuin paikassa, josta en nähnyt tahdin antajaa. Kuulosti sellolta, mutta ei – ja vasta paljon myöhemmin huomasin keskikäytävällä tämän ihanan ”puhkuharmoonin”,  pienen laatikossa kuljetettavan ikivanhan soittimen.

Sen jälkeen Ilkka Hämäläinen kertoi hyvin levottoman melodian myötä, kuinka Jeesus opetuslapsineen meni tuttuun puutarhaan, jossa vastaan tulivat Juudas ja sotilasosasto. Kun Jeesus kysyi: ketä te etsitte? vastasi kuoro ”Jeesusta, Nasaretilaista!”. Kahteen kertaan kuului: ”minä se olen!”, ja joukot perääntyivät ja kaatuivat maahan… Kolmannen kerran vastattuaan Jeesus pyysi, että toiset saisivat mennä, ja niinpä hänet köytettiin ja vietiin ensin Kaifaksen apen Hannaksen luo. Kaifas oli neuvonut juutalaisia, että yksi mies joutaisi kuolla koko kansan puolesta..

Kaunis, pehmeä, koristeellinen aaria mietiskeli omia syntejään, joiden takia Vapahtaja nyt joutuu  sidottuna haavoitetuksi, jonka jälkeen yllättävän valoisa ja notkea resitatiivi kertoi seuraavansa pidätettyä, elämänsä valoa. Tämä kohta ei varmasti ollut ihan helppo laulaa, rytmillisestikin koukeroista musiikkia!

Hämäläinen jatkaa, kertoo tulen ääressä lämmittelevistä ihmisistä, kuinka Pietari kieltää tuntevansa köysissä olevaa, ylipapin kuulustelusta ja Jeesuksen vastauksesta, jolloin yksi vartijoista löi häntä kasvoihin… Kun Jeesusta vietiin köysissä Kaifaksen luo, miehet kysyivät Simon Petrukselta jälleen, oletko sinäkin hänen opetuslapsiaan… Tämä lyhyt lause tuli kuorolta mahtavan syyttävä huutona! Ja hyvin dramaattisesti resitatiivi vielä kahdesti kielsi, ja kukko lauloi… Kohtalokas hetki musiikissakin. Vahva ja tuskallinen oli aaria palvelijan kiellettyä herransa. 

Tunteikas, kauniin kaihoisa koraali päätti ensimmäisen osan. Ajattelematon herransa kieltäminen, syyttämätön katse, ja katkera itku: ”Jeesus, katso myös minuun, kun en tahdo katua!”

Toinen osa alkoi jotenkin tutun tuntuisella, melodisella koraalilla, tapahtumien ihmettelemisellä, jonka jälkeen resitatiivi jatkoi tarinaa: juutalaiset halusivat jäädä Pilatuksen palatsin ulkopuolelle, etteivät saastuisi, joten maaherra tuli heidän luokseen kysellen mistä tätä nyt syytetään. Silloin kuoro yltyi kuin mielenosoitukseen: selittelyä, syyttelyä. kiven kova esitys!

Pilatus oli todella vaikeassa paikassa, hän ei oikein kunnon syytä löytänyt, kyseli, oletko Juutalaisten kuningas? Ihmetteli siinä,kun oma kansa tuo tuomittavaksi. Totuutta etsittiin, eikä vain syytä tuomioon löytynyt… Niinpä Pilatus palasi pihaan, sanoi, ettei syytä löytänyt, ja pääsiäisen tapaan voisi jonkun vangin vapauttaa, vapautanko Juutalaisten kuninkaan…

Raivokas oli jälleen kuoron huuto, raivokas kuin pahimmat mielenosoitukset: ”Ei häntä… vaan Barabbas!!!” Ja niinpä murhaaja vapautettiin, ja Jeesus ruoskittiin. Arioso oli hyvin kaunis. Viulu suorastaan itki… oi miten kaunis! Suomennoksessa oli uusi kaunis sanakin, orjantappurain piikeissä kukoistivat ”taivaanavainkukkaset”, kevätesikot. Pilkkalaulultakaan ei vältytty, kuoro oikein mielihalusta pilkkasi juutalaisten kuningasta, hurniossa ihan! ja Pilatus pesee kätensä koko jutusta.

Kuoro,joka oli nyt saanut mitä halusi, lauloi voitonhuumassa mahtavasti:”meillä on lakimme, ja lain mukaan hänen pitää kuolla, koska hän väittää olevansa Jumalan Poika!” Asia vaivasi kyllä edelleen Pilatusta, hän yritti vieläkin saada tuomion oikaistuksi, mutta mielenosoitukset jatkuivat, kuoro oli aivan hurmiossa vaatimuksineen, pilkka sattui jo Pilatuksenkin nilkkaan, kun itsestään kuninkaan tehnyt syytetty näin asettui jo keisarin yläpuolelle… Ja juutalaiset kielsivät kuninkaansa: ”meillä on vain keisari!”

Eikä kellekään jäänyt epäselväksi, minne mentiin, niin vahvasti Hämäläinen lauloi sanan Golgata!!! Kuoro vielä saivarteli, älä kirjoita juutalaisten kuningas, vaan että ”hän on sanonut olevansa….” Kohtalokkaat olivat Pilatusen sanat: ”minkä kirjoitin, sen kirjoitin.” – Miten kaunis ja hellä oli kertomus naisista ristin juurella, laulu soi suoraan sydämeen ja sai palan kurkkuun.

Aaria ”se on täytetty” oli todella kaunis, äänet soivat upeasti yhteen, sello pääsi oikeuksiinsa tässä, esitys oli yhtä aikaa kaunis, surullinen, antautunut ja dramaattinen. Oli kokonaisuuden takia hieno idea sekin, että solisti tuli aina esille oman osuutensa aikana. Resitatiivi  totesi antautuneena ”ja hän kallisti päänsä ja antoi henkensä….” Ja vaikka arvioin tätä musiikkityyliä haulikolla ammutuksi, niin todella kaunis ja liikuttava oli aaria ja koraali, pohdiskeleva ”kallis Vapahtajani, saanko kysyä..” 

– Ja kalliot halkeilivat ja haudat aukenivat.. Hirmutekoja tapahtui, mutta vanhat kirjoitukset kävivät tosiksi… vaikka rosvoilta katkottiin sääriluut, kuolleeksi todetulta ei turhaan luita rikottu, sillä kirjotettu oli ”älköön häneltä luita rikottako”.  Sen sijaan puhkaisivat keihäällä kyljen …jotta tosi olisi toinenkin kirjoitus ”he luovat katseensa häneen, jonka ovat lävistäneet”.

Löytyneekö virsikirjasta tai hengellisistä lauluista viimeinen lohdullinen koraali, jotain tuttua melodiassa oli. Resitatiivi kertoi sitten miten ”salainen” opetuslapsi halusi haudata opettajansa, ja toinenkin ei julkiopetuslapsi, ottivat ruumiin alas ja hautasivat tuoksuviin käärinliinoihin kiedotun Jeesuksen uuteen, juuri avattuun hautaan… ja kuoro lauloi niin kauniisti ”levätkää rauhassa, te pyhät luut, joita en enää itke. Levätkää rauhassa, ja tuokaa minullekin rauha…”

Ja omassa kauniissa kirkossamme kuulijat taputtivat seisten todella pitkään. Olisin halunnut keskustella tekijöitten kanssa näin suuren projektin vaiheista, mutta sotetaksille piti kiirehtiä kipeäkinttuisen kuulijan, ja siinä sateen ropistessa kirkon pihakiville heitin mielessäni suuret kiitokset ohitse kantajan kainalossa mustassa kauniissa kotelossa lepäävälle sellolle, sielun sävelille, ja koko upealle esittäjäkaartille!