Teksti ja kuva Sirkka-Liisa Vaalivirta

Urheilutalon parkkipaikka oli melko tyhjä, kun parkkeerasimme laitapaikalle varjoon. – No eihän kellokaan vielä paljon ollut, mutta hiukan ihmetytti. Lopulta Mäntyperän eukko muisti, että samana päivänä oli Säänjärvellä ollut eläkeläisten tanssit ,joissa esimerkiksi Pirttipelimannit olivat olleet soittamassa, joten tähän konserttiin heitä oli turha odottaa… 

Pikkuhiljaa penkit talolla alkoivat täyttyä, ja iloinen nuori nainen äitinsä kanssa kertoi nimenomaan halunneensa tulla katsomaan ja kuulemaan, kun 97-vuotias (melkein) soittaa haitaria! Kyllähän tuossa näkemistä ja kokemista olikin jälleen koko rahan edestä

Vuodet ovat kohdelleet taiteilijaa armollisesti, hän on yhä edelleen poikamaisen oloinen, juttu kulkee ja jos jonkun tarinan on jo joskus kuullut, niin uusia mausteita on mukaan tullut. Ja ne sormet! Ne tanssivat yhtä varmasti ja notkeasti kuin aina ennenkin, niihin ei vuodet ole kajonneet. Samaa voi sanoa ”aivotietokoneesta”, jossa kaikki nuotit ovat edelleen hyvässä järjestyksessä. Ja vaikka tällä kertaa useimmat kappaleet soitettiin jo tuolilla istuen, niin jokaisen jälkeen taiteilija nousi kiittämään seisten. 

Carina on yhä edelleen sama hellästi hymyilevä ja kauniisti miestään myötäilevä taitava ja vaatimaton muusikko, jolla arjen langat lienee vakaasti käsissään. Hyvin näyttää pariskunnalle tämä kiertolaiselämä sopivan!

Talolla oli jälleen järjestetty kahvitus, ja siinä mahtavia korvapuusteja nauttiessaan tapasi myös Amerikan ”tuttuja”. Englantia puhuva nainen, ja selvää suomea haastava mies osoittautuivat Savitaipaleen kirkossa taannoin lemiläisen kirkkomuusikko Martti Nisosen musiikkia tänne kotimaahan esittämään tulleiksi Marta ja Kent Washburniksi.

Seutukunnalta Savitaipaleen urut sopivat konserttiin parhaiten, nyt urkuri kertoi konsertoivansa seuraavan kerran 1.11. Tainionkosken kirkossa. Eukko harmitteli hiukan kulkemisongelmiaan, mutta pani kuitenkin kalenteriin ylös. 

Ahvenaisen konsertin toisella osuudella kuultiin hiukan toisenlaista  musiikkia, josta erikoisesti venäläisellä harmonikalla huokailtu Titanic-hymni saa joka kerta palan kurkkuun, sinne vajoaa itsekin laulaen viimeiseen hengenvetoon asti valtameren kylmiin aaltoihin…

Samalla harmonikalla Finlandia oli myös mahtava kuulla – taas kerran! Ahvenainen on kirjoittanut itsestään myös kirjan, jota oli myytävänä levyjen ja Carinan kauniitten tikkuaskien lisäksi. Kirjassa on siis omakohtaista tarinaa lähes sadan vuoden mittaiselta musiikkimatkalta!

Ja todellakin, konsertin päätteeksi kohta 97-vuotias taiteilija kiitti ja toivotti tervetulleiksi taas ensi vuonna!