Luulisi, että kansallispuistossa olisi jo hiljaista lokakuun alussa, mutta eikös mitä. Kaikki parkkipaikat ovat täynnä autoja, eikä minkäänlaista reittiä tarvitse kulkea yksin.
Vastaan tulee paljon nuoria rinkkaselkäisiä, jotka ovat yöpyneet teltoissaan komeissa maisemissa. Vesillä saattaa vieläkin nähdä melojia, joskus jopa terhakan laivakoiran kanootin keulassa tuulia haistelemassa. Nuotiosavut nousevat tulipiakoilla, makkarat paistuvat ja kahvi maistuu.
Olhavan vuori on yhä kiipelijöiden harjoittelun ja harrastuksen kohteena. Vuoren alla monenkirjava telttakylä kertoo porukoiden viipyvän viikonloppuja paikalla. Innokkaimmat kiipeilevät kuulemma talvisinkin – silloin toki tarvitsee hanskat käsiin!
Ilari varmistaa ylhäällä reittiä Sinille. Kuva: Sirkka-Liisa Vaalivirta.
Tässä ylös yrittää Tapanilan Erän kiipeilyjaosto, jolla myös runosuoni sykkii herkkänä: kertoivat, että ylempänä Ilari, porukan tukipilari varmistaa kiipeämään lähtevää Siniä, viimekeväistä hopeamitalistia. Olhavan vuorelle tullaan kiipeämään kaukaa ulkomailtakin, ja tämänkin helsinkiläistiimin mieli palaa paikalle aina viikonloppuisin ja väliin muuallakin.
S-L
Alhaalla odottavat varmistavat köyden päässä, kunnes ylhäältä huudetaan, että irti...
... ja sitten saa lähteä itse kiipeämään. Sinillä on taskussa kiipeilymitaleitakin.