Lauantain pakkassää laittoi eukkomamman suksille. Kun järvellä ei ollut latua, uskaltautui hän metsään, ja hieno oli hiihtää.
Pakkasta ja aurinkoa - parasta hiihtokeliä.
Tarkoitus oli hiihtää vain kilometrin lenkki koulun takana muutamaan kertaan, mutta vasta-ajettu latu-ura oli liian houkutteleva, varsinkin kun viikolla oli järvellä hiihtänyt vaikka minkälaisessa myräkässä tuiskun umpeuttamilla laduilla.
Ja nyt uskalsikin mennä myös mäkiin, jotka ovat eukkomamman kompastuskivi. Alamäissä, tai tarkkaan ottaen niiden päällä, pulssi nousee korkeammalle kuin ylämäissä. Mutta kun on riittävän nihkeä keli – 16 pakkasastetta riittää hyvin – niin vauhti ei enää pelota ja suksia ei tarvitse ottaa jaloista. Parhaimmillaan voi jopa hieman lykkiä vauhtia – mäen alaosassa, kun yläosassa ensin tökkii sauvoilla alkuvauhdin nollaan.
Joskus kun eukkomamma on hiihdellyt Lapin laduilla tai muissa isommissa hiihtopaikoissa, huonon mäenlaskutaidon ja -uskalluksen kanssa on aina säätämistä, ettei jää jalkoihin, kun hiihtoniilot paahtavat sauvat kaarella ohitse. Vaan aina ilahduttavasti löytää kohtalotovereita – itseään nuorempiakin, jotka sukset kainalossa köpöttelevät mäkiä alas.
Ilokseen eukkomamma kuuli televisiosta, että Justyna Kowalczyk on myös huono mäenlaskija, ja silti johtaa maailmancupia. Ehkä tässä ei niin onneton ollakaan.
Lauantaina latu vei Ruomin Tykkitielle, mitä olikin tosi mukava hiihtää. Sen mäet eivät haitanneet ollenkaan, kun reitti on suora ja turvallinen. Latua olisi riittänyt kuulemma Keskisenpään laavulle saakka, mutta se jäi vielä toiseen kertaan. Ei makeaa mahan täydeltä.