Hyvää aikaista aamua ja leppoisaa hyvin alkanutta vuotta täältä Mäntyperän postikorttimaisemista! Vaikka on vielä pimeää, eukko on vastoin talvisia tapojaan kömpinyt peittojensa alta, eikä ole vielä vilkaissutkaan ulos. Jos sen näet olisi tehnyt, olisi ehkä taas joutunut lumitöihin, eikä sitten enää olisi jaksanut kissaa sanoa, saati aukaista tietokonettaan. Kyllä se sellaiseksi elämä tänä talvena on mennyt.
Vaikkei suuria suojasäitä olekaan ollut, tulivat kattolumet eräänä päivänä vauhdilla alas niin, että portaalle kertyi sellainen kasauma, ettei ulko-ovea saanut kunnolla auki. Kun tämä eukko ei enää hivuttautumallakaan mahtuisi tuuletusikkunasta ulos, niin sisälle jäämisen uhka oli suuri. Miten ne onkin nuo ikkunat pienentyneet vuosien varrella, muistan hyvin, kuinka joskus sellaisesta sisään menin lukkojen taa jäätyäni, ja silloin sentään olin ihan viimeisilläni raskaana!
Ovea väkivalloin ulospäin vängätessään mietti herkullisia otsikoita – Mäntyperän eukko löytyi muumioituneena…ei kun paleltuneena lumen saartamasta mökistään, kissa oli yrittänyt kaapia jäistä lunta kynnykseltä. Tai sitten peräti, että kissa onnistui kaapimaan, ja siitä tuli sankarikissa,joka pelasti emäntänsä hengen. Ah, tätä mielikuvituksen lentoa.
Toisinaan se on näissä keleissä lentänyt Pieni Punainenkin. Ja kun eukolta se lentolupakirja puuttuu, sen kyllä kyydistä huomasi. Kerronpa koko tarinan. Hammashoitolasta tuli kirje, arvoisa asiakas soittakaa ajanvaraukseen. Ja minähän soitin, jospa joskus heinäkuussa…Vaan siellä sanottiinkin, pääsetkö huomenna aamukahdeksalta!
Yöllä oli tullut lunta oikein tosissaan. Tiet olivat auraamatta. Pienen Punaisen pullea maha laahasi hangessa, ja tuntui, etteivät pyörät pöppölumessa tienpintaa tavoittaneet, eukon kädet kävivät kuin Jari-Matti Latvalan tuolla ralliteillä, ja eteenpäin mentiin kuin holtittomasti lentäen. Perille päästyään eukko totesi jalkojen vapisevan ja juuri silloin muisti, että yksi poskihammas oli tosi paha. Siitä oli posken puolelta lähtenyt monta paikkaa, ja tietenkin rupesi pelottamaan, että se joudutaan ottamaan pois.
No, kuvitteli tietenkin asiasta mainitessaan, että tuollainen hirvitys jätetään viimeiseksi, niin hammaslääkäripä sanoikin, että hoidetaan se heti. Voi Luoja, miten viisas ihminen! Vasta kotona tajusin itse, että nyt on yksi pelkokerroin jatkoa ajatellen vähemmän, ja etukäteen en ehtinyt pelätä sitä yhtään ajaessani ryömintärallia kinosten keskellä.
Ulkorakennuksen katto ei pudota lumiaan edes suojasäällä. Kun liiterin alimmat hirret lahoavat hyvää vauhtia, on koko höskä ruvennut kallistelemaan, eikä valtava lunikuorma tilannetta helpota. Niinpä piti jo puita hakiessaan ottaa varalta puhelin taskuun, jos vaikka jää sortuvan katon alle. Ja miettiä koko ajan, mihin päin se oikein kaatuu, ja missä olisi turvallisinta alle jäädä. Helpotus oli suuri, kun vakituinen lumenpudottajani tuli avuksi, eikä itse pudonnut. Kylläpä on ihmispolon sydän lujilla, kun koko ajan on jotain pelättävää.
Kun sitä sitten kaikenlaista koskua ja tykytystä ja verenpaineen omituisia heittelyjä on ollut, niin sai kutsun sydämen rasituskokeeseen. Arvatkaapas, tuliko siitä sitten taas uusi pelkokerroin tähän muuten niin tasaiseen elämään. Joka kerta, kun lumia työnnellessä silmissä pimenee, ajattelee, että joo, menoa on! Ja illalla , kun käy nukkumaan tuumaa, että entä jos ei herääkään. Kuuntelee vaan lähes hysteerisenä kaikenlaisia muljahduksia. Niinkuin sillä sitten enää mitään väliä olisi.
Pitäiskö nostaa seinälle se vanha aine tyttölyseon ajoilta, se jonka loppuun opettaja oli kirjoittanut suurin punaisin kirjaimin : LIIAN VILKAS MIELIKUVITUS! Joka tapauksessa talvi on ollut tähän asti ihana, vanha kunnon talvi. Jos lunta onkin ollut, niin liukkaita kelejä ei ole ollut. Luonto on niin kaunis kuin olla voi, ja iki-onnellisena syötän joka aamu pienet ystäväni tuossa pihassa. Ruokintapaikalle ei aina oikein pysty enää paarustamaan pehmeässä hangessa, joten viskelen pihaan kultaisia kauroja, ja satapäinen keltasirkkuparvi sirkuttaa siinä ilonani. Taskusta kärkkyvät tiaiset pähkinöitä, lumitöitä tehdessäni saan varoa, etten tallaa rohkeimpien päälle.
Avoin ullakko on ollut oravien ja lintujen, taitaapa olla hiirienkin temmellyskenttänä. Tämä vanhettuvan Lumikin elämä eläinystävien kanssa on joskus aika rasittavaakin. Vintille on kesällä tehtävä jotain, tietäis vain mitä. Polttopuutkin pitää saada lähemmäs, samoin komposti. Polkuja ei enää millään jaksa lapioida. Mutta paras, kun ei noita nyt kovin ala miettiä, muuten pelkokertoimet lisääntyvät sillä, että kesällä ei tunnit riitä kaiken suunnitellun tekemiseen. Nautinnollista talvea, ystävät!
SL
