Näin maallikosta vaikuttaa kummalliselta kun vuosi toisensa jälkeen vähäväkisten taajamien ja haja-asutusalueiden asukkaat ja kiinteistöt
saavat kärsiä sähkökatkoista, jotka aiheutuvat pienjännitelinjojen päälle kaatuneista ja katkeilleista puista ja oksista. Jokainen luonnossa liikkuva voi havaita, että metsäiset linjat ovat monin paikoin liian ahtaita ja vaikeakulkuisia.
Luminen talvi on saanut ihmiset varautumaan - mutta millä tavalla, kysyy kirjoittaja.
Miksi niitä ei saada riittävästi avarrettua sopimusteitse tai viime kädessä lainsäädäntöteitse haitat korvaamalla. Paras ratkaisu, linjojen maahanpano, on toistaiseksi liian kallista, joten se on auttamatta hidas vaihtoehto.
Toimenpiteitä odotellessa pidetään monilla työpaikoilla yllä erilaisia valmiusorganisaatioita ja harjoitellaan muiden töiden ohella
katkoksista johtuvia ongelmia varten. Poikkeusolojen johtokeskuksissa ja yksittäisissä kodeissa toivotaan parasta ja pelätään pahinta.
Kaupungeissa tilanne on parempi, mutta sielläkin huolestutaan maalla asuvien mummojen, pappojen ja muiden sukulaisten puolesta. Karjatiloille ja kohta jo tavallisiin koteihinkin hankintaan aggregaatteja ja erilaisia hätävaroja osana tavallista arkielämää. Toistuviin lumimyräköistä aiheutuviin ongelmiin pyydetään jo armeijaakin avuksi.
Kuluttajat maksavat sähkölaskuissaan tuntuvaa korvausta sähkön siirrosta. Väkisinkin tulee mieleen, että korvausta mistä? Yhteiskunta, sen tärkeät laitokset, yritykset ja kotitaloudet pakotetaan sähkönsiirtomaksujen lisäksi sijoittamaan erilaisiin varautumiskorvauksiin. Osa varautumiskustannuksista tulee tarpeettomiksi, jos tehtäisiin se, mikä tehtävissä on: linjat avarammiksi.
Sähkönsiirtoyhtiöiden tuloksenteossa toimitusvarmuus pitää nostaa tulostavoitteissa tärkeimmäksi arvoksi. Yhteiskunnan, viime kädessä eduskunnan tehtävänä on varmistaa, että näin myös käytännössä tapahtuu.
Markku Peutere