Onpa riemukasta herätä aamuaikaisin valoisaan. Ei tarvitse enää tihrustella kelloa, jotta kehtaako enää jäädä köllöttelemään, kun ei vielä sähkövalotta näkisi aamukahvia keittää. Ei, ei, nyt alkaa aika, jolloin ihmispolo huomaa kohta köpöttelevänsä aamutoimille ihmeellisiin aikoihin, kun päivä pitenee ja pitenee.
Mieli palaa koko ajan ulkosalle, haistelemaan kevään tuoksuja, kuulostelemaan hiljaisuutta, joka hetkenä minä hyvänsä pamahtaa riemukkaisiin kevätääniin. Vaikka kyllähän nytkin. Tiaiset tiuskuvat omiaan, on titityytä ja turlutusta, on hömötiaisen hentoja lemmenaavistuksia ja sinitiaisen helistyksiä. Puhumattakaan tikkojen villistä melskeestä keloissa ja sähköpylväissä ja korppien taitavasta taistelulennosta metsien yllä.
Koskikara on viipynyt niin vähässä sulassa, ettei koskaan ennen, nyt syksyn vähävetinen joenuoma on paisunut ja repinyt auki jäistä kanttaan, somasti siinä kara niijailee ja iskee silmää. Teerien usko ei mennyt koko tiukkana talvena, pientä pulinaa on kuulunut silloin tällöin, ja toivoa sopii, että kun lumet lintutornista sulavat ja Mäntyperän eukko taas tapansa mukaanaamuvarhaisen parhaan ikkunanpesuajan tornissa lintuja tiiraillen viettää, niin teeret tulevat jälleen tervehtimään runsain joukoin.
Kun seuraa uutisia maailmalta, tuntuu aivan ihmeelliseltä kävellä kaikessa rauhassa kylätietä. Vain vahingossa näkee jonkun kanssakulkijan, ohiajavan auton tai kuulee moottorikelkan kaukaisen äänen. Hiljaisuus aivan humisee korvissa. Ja kun avaa television tai radion, joutuu aivan toisenlaiseen maailmaan. Köyhyyteen, riistoon ja vääryyteen kyllästyneet ihmiset ovat nousseet kapinoimaan kullalla koristelluissa linnoissaan asuvia hallitsijoitaan vastaan, pommein ja panssarein hallitsijat vastaavat alamaisilleen.
Toisaalla hirveät luonnonkatastroofit moukaroivat maata, tuhansia kuolleita, tuhansia hävinneitä, tuhansia kaivattuja rakkaita. Ja siihen sitten vielä ihmisen suuren viisauden aiheuttamat tuhot, ”kaikkionkunnossamitääneivoisattua”-ydinlaitokset näyttävät kuinka vähän ihmisaivot oikeastaan mistään tietävät.
Nyt jo Suomenkin säteilyturvakeskus sanoo, ettei mikään koskaan ole sataprosenttisen varmaa. Eipä tietenkään. Mutta mitäs siitä, kaikki me tarvitsemme koko ajan lisää sähköä, keinolla millä hyvänsä. Minkälaista tulevaisuutta rakennammekaan tuleville sukupolville!
Mäntyperän eukko hörppää toisen kupillisen kahvia, ottaa kakkupalan kun leipä ei nyt juuri maistu. Ja sielunsa silmin näkee ne nälkäiset ihmisjoukot, jotka kurkottavat käsiään saadakseen pienen palan leipää, ehkäpä kultaakin kalliimman pullollisen vettä, joiden avulla pysyisi taas hengissä muutaman päivän odottamassa pääsyä pois hengenvaarallisilta alueilta. Kuvissa näkyy yleensä aina vain miehiä, sillä naiset ja lapset ovat liian heikkoja, mihin he oikein jäävät, mitä heille oikein tapahtuu.
Mutta näinhän se on. Niinhän meiltäkin miehet lähtivät Amerikan kultamaille, ja naiset jäivät odottamaan lasten kanssa mahdollisuutta lähteä myöhemmin perään. Ne lähtee, jotka pystyy.
Ihmeellinen tämä vanha tietokone. Taas tuonne alapalkkiin ilmestyi vilkkuva ”puhelinverkkoyhteys”, vaikkei nettiä ole ollut enää vuosiin, eikä siis mitään skypetysmahdollisuuttakaan. Vanhasta muistista kone näyttää välillä ihmeellisiä asioita! Aina vain ajattelee, että joku varmaan haluaisi haastella, vaan kuka ja missä, sitä ei kone kerro! Ehkä se eukolle riittääkin, ihmetteleminen.
Ai niin, ikkunanpesusta. Se jäi syksyllä pahasti kesken, kun itäpuolen ikkunat ovat niin korkealla, että pitää keikkuakeittiöjakkaralla, pitää toisella kädellä ikkunan pielistä kiinni, ja siltikin on kurkoteltava korkealle. Huimapäiselle se on pelottava kokemus, tuntuu koko ajan, että keikahtaa.
No nyt eilispäivänä oli ensimmäinen kevätsade, joka paiski vaakatasossa vettä ruutuihin, hankasi rännän ja tuulen kanssa ja huuhteli puhtaalla vedellä. Iltasella, kun pimeä pakkasen kera hiipi pusikoista jälleen nurkkia paukuttelemaan, ruutuja reunustivat somasti kasvavat kuurankukat.
Harmi vain, että pestyksi tulivat nämä pihan puolen ikkunat, joihin ei kummempia kurkotuksia eukkokaan tarvitse. Tasapainourheilu odottaa siis toisella puolen taloa, siellä missä on sottaisimmat ikkunatkin. Et voi näet uskoa millaisen siivon lintuset saavat aikaan nakuttaessaan ikkunalaudalla rasvakakkua!
Oikein hyvä ja hersyvä juttu koskikaroista ja elämän raadollisuudesta.
Leksa Kärsämä oikein pyysi jotain pikku juttua kararetkestä. Empä tiedä, tyhjästä on paha nyhjästä. Minusta oli ihan antoisaa nähdä pari tosi orniakin. Kyllähän sitä näki jo lähtiessä pihasta monta lajia ja Mäntyperän pihassa oleteun talviruokinnan ansiosta monikertaisesti.
Vähän myöhäinen kommentti, mutta siitä. Onko uusin juttusi näillä sivuilla? Odotellaan
Markku