Olipa kerran lumoavan kaunis Mummokuningatar, mutta mitenkäs olikaan käynyt. Vuosien myötä se kauneus oli karissut kuin omenapuun kukkien terälehdet tuulen mukana. Mummokuningattaren ennen niin kullanhohtoiset kutrit olivat nyt kuin harmaa harakanpesä, mutta iloisena hän asusteli kaukana korpimetsän keskellä omassa linnassaan Harmaaraitaisen kissansa kanssa .
Kesä oli ihanaa aikaa. Kun aurinko aamuisin paistoi makuuhuoneen pitsiverhojen lomasta, Mummokuningatar ponkaisi ylös vuoteestaan, keitti päänselvityskahvit ja huomasi sitten vasta, että kello ei ollut edes viittä! No ei se haitannut, Harmaaraitainen kissa kipaisi kiireesti maitokupilleen ja oli jo heti taas uusia seikkailuja etsimässä, ja puutarhaan kiirehti Mummokuningatarkin. Koska hän oli köyhä, hänellä ei ollut puutarhuria, ja niinpä hän teki puutarhatyöt ihan itse.
Mutta se ei häntä haitannut, sillä hän rakasti mullassa mylläämistä, kylvämistä, kastelemista ja kitkemistä. Tänään hän aikoi istuttaa perunaa, sillä mikään ei ollut niin hyvää kuin omasta puutarhasta kaivetut uudet perunat voin ja sillin kera. Mummokuningatar oli kääntänyt pottumaata ihan uudesta paikasta. Siinä oli kasvanut meheviä nokkospuskia, ja sellaisessa paikassa multa on erikoisen muhevaa.
Mutta voi sitä hommaa, kun piti kiskoa kaikki nokkosen juuret pois! Ne ovat hirmuisen vahvoja, aivan kuin keltaista muovinarua olisi solmittu umpisolmuille syvälle maahan. Mutta sisukkaasti Mummokuningatar kiskoi ja kiskoi, ja sai kottikärrykuormallisen juuria pois maasta.
Hän jätti ne kuivumaan nuotiopaikan luokse ja haki pottukuokan varastosta.
”Voi hyvä tavaton, olenpa minä uupunut! Taidan ottaa pienet nokoset”, ja niin Mummokuningatar istui puutarhakeinuun, ravisteli mullat ruusukukkaisen arkihameensa helmasta ja sulki hetkeksi silmänsä. Hän heräsi kamalaan murahdukseen ja katseli pelästyneenä ympärilleen, kunnes hoksasi, että sehän oli hänen mahansa, joka huusi ruokaa. Tietenkin. Vaikka tekisi kuinka mielenkiintoista työtä, on myös muistettava välillä syödä ja juoda!
Kaikessa kiireessä Mummokuningatar keitti puuroa ja mehukiisseliä, istui ikkunan ääreen syömään ja ihmetteli samalla mikä puutarhassa oikein pöllysi. Ihan kuin savua olisi noussut uudelta pottumaalta. Syötyään hän pompahteli kukkapenkkien yli katsomaan mokomaa pöllytystä.
”Voi hyvä tavaton!” henkäisi hän, sillä maassa mönki myyrien armeija, kissa yritti napata niitä kiinni ja kaiken keskellä rastasparvi veteli mullasta pitkiä kastematoja poikasilleen. ”Älähän huoli, Mummokuningatar, me autamme sinua pehmittämään multaa. Ja kuten huomaat, myyrät tekevät vakoja , ja minä vielä levitän niitä paremmiksi” naukaisi Harmaaraitainen kissa viattoman näköisenä.
”Ja me voimme panna perunat maahankin,” tuumi mustaturkkinen kontiainen, joka juuri suoristi suurilla vaaleanpunaisilla tassuillaan vallattomien peltomyyrien tekemää vakoa. No eihän siinä mitään, Mummokuningatar kantoi perunat pellon reunaan ja meni itse polttamaan nokkosen juuret nuotiopaikalla. Ah, miten ihanaksi tuhkaksi ne paloivatkin. Mummokuningattaren maha alkoi taas kurnia, ja hän aikoi panna tuhkaan muutaman perunan paistumaan. Se on suurta herkkua runsaan voin kanssa.
Mutta kuinkas olikaan käynyt! Kaikki perunat oli pantu maahan. Hetken mietittyään Mummokuningatar teki suuren lettutaikinan, pani nuotioon hiukan puita ja paistoi koko talkooporukalle suuren kasan herkullisia lettuja, jotka syötiin hillon ja kermavaahdon kera. Raskaan työpäivän päätteeksi rastaat lauloivat haikeat sävelensä, Harmaaraitainen kissa nukahti silmät puoliummessa, myyrät ja kontiainen piiloutuivat koloihinsa ja Mummokuningatar pujahti silkkilakanoidensa väliin. Hän risti kätensä, siunasi kaikki rakkaansa ja nukahti rastaiden tuutulauluun väsyneenä mutta tyytyväisenä. Sen pituinen se.
Tulosta kuva ja väritä värikynillä tai väritä tietokoneen piirustusohjelmassa.