Jos tuosta nyt aamusella aikaisin ikkunasta vilkaisee, niin ei se kyllä siltä näytä tuo pihamaa. Aurinko paistaa leppeästi kukkivan lehmuksen lehvästöön, haikea mustarastas laiskottelee latvuksessa ja lurittaa mukavia muistoja menneen kevään mökkimessujen huumaavasta kiireestä.
Nyt on aika henkäistä, pojatkin ovat jo omilla teillään. Talitiaisen-, sinitiaisen- ja tikanpojat käyvät ikkunalaudan vähiä kauraryynejä nokkimassa sulassa sovussa, menneitä ei muistella.
Ei siellä vielä näy sitä ähkyvää ja puhkuvaa puutarhakonettakaan, sitä, joka hikikarpaloita on kylvänyt kaiken kesää pihapolun varteen, pottumaalle ja kukkapenkkeihin. Eipä tietenkään näy, kun eukko istuu hyvin tyytyväisenä täällä kamarissaan, vihdoinkin vähän viileässä, ja säästää selkäänsä seuraavaan ponnistukseen.
Oman oivalluksen mukaan selkävaivaisen on pidettävä huolta vatsalihaksista, ja kuten olette huomanneet Mäntyperän eukko on kyllä pitänyt! Jos lihakset yhtään löystyvät päivän mittaan, niin syömään on jo kiire, jotta lihakset pysyvät piukkoina ja tukevat siis kunnolla kivuliasta selkää…
Mutta niihin muihin taisteluihin. Eräänä päivänä alkukesästä ystäväni Olli Orava teki sen viimeisen tempun. Olin antanut myöten sille, että se varasti talvella pikkulintujen ruuat, repi talon tiivisteet ja sotki vintin, merkkasi haisevilla pienillä lätäköillä ja mustilla pippuripapanoillaan tornin ylätasanteen. Mutta nyt se istua könötti linnunpöntön päällä, ja käpälöi suuaukosta herkullisia munia.
Eukon aika sadalla metrillä mahtoi olla kohtalainen, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Emolinnut tiuskuttivat vielä pitkään tyhjän pesän ympärillä.
Tikka sai vihat päälleen samasta syystä. Nokkosia kitkiessäni, joka sekin on muuten yksi niistä uuvuttavimmista taisteluista, kuulin taas hätäistä tiuskuntaa toisen pöntön luota. Ja kyllä, siellä oli juuri käpytikka saanut pöntöstä vielä höyhenettömän talitiaisen poikasen, lensi paisti nokassaan lintutornin takomistolppaan ja tunki vastaan räpiköivän saaliin käpykoloonsa, mutta säikkyi hurjasti huutavaa ja hyppivää eukkoa. Sinne se lensi tikka metsään mainiota makupalaa maistelemaan ja tiaisemot palasivat pönttöönsä tarkastelemaan vahinkojen suuruutta.
Jos ajattelee meitä ihmisiä, miten pienistä asioista me saamme tappeluja aikaan, miten vähän välitämme selvittää väärinkäsityksiä, miten turhista annamme välien rikkoutua ja kuinka pienillä eleillä saamme pahaa aikaan, niin kyllä tuolla luonnossakin ollaan aika ehdottomia. Hiljaisen ja aurinkoisen lammen aamurauha rikkoutui pitkäksi aikaa, kun samoille saraikoille sattui kaksi telkkäemoa untuvikkoineen alkukesästä. Taistelu oli jollei nyt ihan verinen, niin höyhenet kyllä pöllysivät. Poikaset keräytyivät tiukoiksi ryhmiksi pois tieltä, ja emot hyökkäilivät toinen toisensa kimppuun välillä poikasten ylikin.
Taisi siinä omat ja naapurin lapset lopulta mennä sekaisin. Ja kun tuotakin lamparetta katseli, niin oishan tuossa riittänyt syömistä sovussakin!
Puutarhanhoito ja polttopuusouvi ovat toisinaan olleet tälle eukolle hiukan liikaa. Eikä ihan hiukankaan, tiukoista vatsalihaksista huolimatta on joutunut turvautumaan lääkärin apuun. Jos nyt apu tuli sittenkin hiukan hommia helpottamalla, niin jotain ihmeellistä kyllä tapahtui. Lupauksensa mukaan tämä muualta tullut lääkäri todellakin soitti: ”hyvää huomenta , minä täällä sinun lääkäri, miten nyt voit?” Ja vaikka siis varsinaista apua vanhaan vaivaan ei lääkkeestä ollutkaan, niin kylläpä välittäminen tuntui hyvältä! Jotenkin tässä silti täytyy pitkin taistelutannertaan ratsastella päivästä toiseen kaverinaan se liiankin tutuksi tullut kipu, vähän paremmalla mielellä kuitenkin.
Ei ole tarvinnut etelään lähteä lämpöä etsimään. On sitä ollut! Eipä muistu helteen kynsissä hikoillessa pakkasen pauke mieleen! Jos kuumuuteen meinaa uupua ihmispolo vähissä vaatteissaan rasvojaan tiristellen, niin ei ole ollut helppoa tuolla kasvimaallakaan. Voi miten nöyrästi ovatkaan taipuneet auringon alla pienen pienet taimeni.
Litroittain mehua litkinyt eukko on yrittänyt juottaa kuivaan kuolevia kukkasiaan, mutta välillä näytti, että vesi ehtii kiehahtaa enenkuin se kannusta kasville tipahtaa. Niinpä rakentelin salaateille ja tilleille auringonvarjoja kuusenoksista, ja ehkäpä se vähän auttoikin. Sitten muistelin taas kipeää selkää, särkeviä sormia ja kolottavia polvia – minkä ihmeen takin olin juuri suurella vaivalla kitkenyt pois kaikki varjostavat ohdakkeet ja kosteustasapainoa ylläpitäneet vesiheinät!
Mutta nyt on jo syöty herkullista luomusalaattia, tillit ja persiljat ovat maistuneet ja kokonaista kaksi matoista retiisiäkin tuli koristeeksi veisteltyä. Loput saavat koreasti kukkia. Uusia perunoita on keitetty jo monena päivänä ja arvatkaas mitä, Lemin kirjava kukkii! Kylläpä siinä onkin kauniit kukat, ainutlaatuiset aivan!
SL
