Olipa kerran lumoavan kaunis Mummokuningatar, joka asusteli kaukana korpimetsän keskellä omassa linnassaan Harmaaraitaisen kissansa kanssa. Niin, asusteli toki edelleen, mutta siitä lumoavasta kauneudesta voidaan jo olla toistakin mieltä. Kultakutrit olivat harmaantuneet, hoikka varsi muuttunut pulleaksi ja keveät tanssiaskeleet hidastuneet kömpelöiksi. Mutta aika iloisena hän tänäkin aamuna heräsi, pukeutui kuninkaalliseen mekkoonsa ja pani päänselvityskahvit tippumaan.
Yhdessä Harmaaraisen kissan kanssa siinä sitten tuumailtiin, mitä tänään tehtäisiin. Kultaiselta kermakupiltaan kisu tuumasi:
”Miauuh, mitä jos mentäisiin peiton alle, ja kehrättäisiin siellä koko päivä, ainakin päiväruokaan asti…”
”Voi hyvä tavaton sinua!” hymähti Mummokuningatar, ”sen siitä saa, kun kukkuu kaiket yöt seikkailemassa linnan puutarhassa. Päivät menee sitten nuokkuessa. Ei,ei kattiseni, tänään poimimme punaiset viinimarjat, jotta saamme talveksi hyvää ja terveellistä mehua.”
Ja niinpä Mummokuningatar pani ruusukuvioisen huivin päähänsä ja otti ison ämpärin ja Harmaaraiselle kissalle pienen mukin, se kun oli aika laiska keräämään, ja tuppasi innostumaan kaikesta muusta puuhastelusta.
Oli aika kaunis päivä. Perhoset lentelivät ja taivaalla kulki pieniä pilvenhattaroita. Marjatertut olivat suuria ja meheviä, mutta toden totta, eivät ne Harmaaraitaista kissaa kiinnostaneet yhtään. Tuli tuohon mustarastas poikineen.
”Hyvää päivää, Mummokuningatar, saammeko auttaa sinua marjanpoimimisessa?” kysyi se. ”Minulla on suuri suku, voisimme tulla kaikki.”
No mikäpäs siinä, kyllähän Mummokuningatar tiesi, että rastaat pistelevät marjat parempiin suihin, jos mukiin menee kaksi marjaa, niin nokkaan napsahtaa sillä aikaa ainakin sata, mutta ainahan on hauskempaa tehdä töitä yhdessä. Kyllä siinä vähän laulaa luriteltiinkin, vaikka tuntui, että keväisten laulujen nuotit olivat rastailta kerta kaikkiaan hukassa.
Harmaaraitainen kissa pyöri pensaan alla ja karisteli kypsiä marjoja maahan. Mummokuningatar laittoi ruusukuvioisen huivinsa pensaan alle, jotta kissan karistamat marjat saataisiin talteen.
Oli kerätty jo jonkin aikaa, kun Mummokuningattaren maha alkoi murista. Ei tuntunut nälkä, mutta maha kurisi selvästi. Taas ja taas. Lopulta Mummokuningatar rupesi katselemaan ympärilleen, ei tuo ääni voinut tulla hänen mahastaan.
”Miaauuh, täällä on kamalan ruma otus!” naukaisi Harmaaraitainen kissa ja hypähti taaksepäin pensaan alta. Kohta se jo koputteli uudestaan tassullaan oudosti ääntelevää elukkaa, joka oli painautunut pensaan alle ruskeaan multaan.
”Kroak, kroak, älä kynsi minua” pyysi ryppyinen ja rupisen näköinen otus, ”olen rupikonna ja matkalla syysvaellukselleni. Lepäilen vain hetken tässä pensaan alla varjossa.”
”Voi hyvä tavaton”, henkäisi Mummokuningatar, ”Katsopas vain, siellähän on sammakko! Eikös sinun pitäisi olla siellä raparperin lehden alla, kuten laulussa sanotaan.”
”Kroak, siellä on sammakko, mutta minä olen rouva Rupikonna, ”sanoi otus, ja kohotti ylpeänä päätään. Sammakkoja on vaikka kuinka, mutta me rupikonnat olemme paljon harvinaisempia, ja sukulaisemme asuvat muilla mailla.”
”Turlurlui,”lirkutti punakylkirastas, ”on varmaan kamalaa elää noin rumana!”
”Kroak, kroak, kauneus on katsojan silmässä, ja onhan se niinkin, että kauneus on katoovaista, mutta rumuus sen kun lisääntyy….” Jostain syystä Mummokuningattaresta tuntui, että Rupikonna katsoi häntä noin sanoessaan.
Mutta punakylkirastaalle konna sanoi:
”Kroak, voinhan minä sinusta näyttää rumalta, mutta kun keväällä tulen takaisin munimaan tuohon lammikkoon, niin kauniinpaa munarihmaa ei tee kukaan! Kroak, minun lapseni saavat keinua vedessä pitkänä pitkänä helminauhana, jonka ripustelen vesikasveihin heilumaan, ja munia saattaa olla tuhansia…”
”Voi anteeksi, turlurlei, ” pyyteli rastas, ”enhän minä tarkoittanut loukata…”
Ihmeteltiin siinä sitten miten erilaista voikaan olla elämä, ja miten erilaisia kauneuskäsityksiä, sillä komea konna oli voittanut rupikonnien kauneuskilpailut juuri samana kesänä. Mummokuningatarkin tunsi itsensä jälleen ihan lumoavan kauniiksi koppuraisista sormistaan ja jäykistä kintuistaan huolimatta. Ja kun hän katsoi, kuinka rupikonna tarpeeksi levänneenä jatkoi hidasta kömpimistään eteenpäin syysmatkallaan, tunsi hän itsensä aika ketteräksikin.
Rastaiden avusta huolimatta marjojakin kertyi, ja Mummokuningatar keitti paljon paljon mehua. Mutta arvaapa, auttoiko Harmaaraitainen kissa? Eikös mitä, heti saatuaan kultaisesta kupistaan iltakermansa, se karkasi takaisin puutarhaan yöllisille retkilleen.
Mutta Mummokuningatar pujahti väsyneenä silkkipeittonsa alle, siunasi kaikki rakkaansa ja nukahti onnellisena uneen, jossa seikkaili yhdessä rouva Rupikonnan kanssa syysvaelluksella. Sen pituinen se.
Tulosta kuva ja väritä liiduilla tai väritä tietokoneen piirustusohjelmassa.