Lemin talvipunanen oli suosikkiperuna kotiseutuyhdistyksen neljänsillä potaattipäivällisillä sunnuntaina. Sopi ollakin, sillä ensimmäiset potaattipäivälliset pidettiin vuonna 1977 talvipunasen satavuotisen historian kunniaksi. Kahtena seuraavanakin vuonna punasta juhlittiin, mutta sitten perinne taisi jäädä särän varjoon, kunnes nyt nostettiin taas kunniaan.
Rosamundaa, mozartia, nicolaa, talvipunasta ja Lemin kirjavaa. Raili Muhli uuni- ja keitinperunoiden paljouden ääressä.
Sen verran reilussa 30 vuodessa oli meininki muuttunut, että potut ja voi syötiin haarukan ja veitsen kanssa, ei lemiläisittäin sormin, kuten Eenokki Huttunen aikoinaan opasti. Ja ruisleivän sijasta oli nyt tarjolla rieskaa, ja uuniperunoille päälliseksi myös yrttivoita.
– Voi loppuu! huolehti kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja Heikki Haiko kamarin puolella, jonne osa syöjistä asettui tuvan tultua täyteen. Taisi voi kipoissa kuitenkin riittää, vaikka kukaan ei sen kanssa kursaillut.
Perunaviljelijä Markku Juvosella oli antaa voihin perustuva vinkki, millä huonommankin perunan sai maistumaan hyvältä: kun keitinveteen pannaan runsaasti suolaa ja voitakin ihan reilusti, pottu kun pottu maistuu hyvältä.
Mutta nyt ei tarvinnut huonon potun puolesta huolta kantaa. Antti Suonion talvipunaset maistuivat juuri niin hyviltä kuin osattiin odottaakin ja olivat useimpien syöjien suosikkeja. Se, että Lemin kirjava loppui kesken, ei johtunut lajikkeen ylivertaisuudesta, vaan siitä, että ”koe-erä” oli syöjien määrään nähden pieni.
Lemiläinen varhaisperuna on pärjännyt laadulla ei painolla, painotti perunanviljelijä Kari Haiko. Kun laitetaan maahan runsaasti typpeä, saadaan kauppaan kiloja, mutta samalla vetistä perunaa ja huonoa makua. Siihen Haikon mukaan ovat sortuneet rymättyläläiset virkaveljet.
Perunan terveellisyyden puolesta puhui kotitalousneuvoja Sari Paajanen Pro Agriasta; muitakin hyviä reseptejä on kuin meijerivoi. Hän kehotti keittämään perunoita aina koko kattilallisen ja tekemään lopuista salaattia, muusia, piirakoita ja leivonnaisia. Chili-suklaaleivoksen pohjataikinasta tulee perunasta tehden mehevä.
– Kasvispihveissä peruna korvaa kananmunan, ja pihvit sopivat näin myös allergikoille, hän korosti.
Mutta särään ei punasta pidä laittaa. Se on keitinperuna. Säräkaukalossa muhivat nicolat ja mozartit, kertoi säräemäntä Sirpa Lensu.
Säräemännät Sirpa Lensu (vas.) ja Sirkku Pekkanen sekä kotitalousneuvoja Sari Paajanen järjestivät tarjoilupöytää kuntoon. Etualalla vasemmalla Lemin talvipunanen, oikealla Lemin kirjava.
Mukava havaita, et iso kive takoa tuleval toimittajal o lemiläisii potoatasjat tiios, ja aivokii nakkijast (oikeastaan olin siitä ihan varma).
Toisin on tiistain 25.10. Länsi-Saimaan Sanomissa, olivat paneutuneet potaattipäivän kulkuun museolla. Perunalajike Lemin Punanen on meille lemiläisille niin tuttu, ettei sen kirjoitusasua aina muisteta korostaa. Jutun kirjoittaja lienee kuullut sen väärin, koska perunanviljelijä Antti Suonio tietää varmasti, että Lemin Punanen (tai Talvipunanen) on Punanen…
Toinen epätarkkuus jutussa on Lemin Punasen matka Suomeen. Perimätiedon mukaan lajikkeen toivat Suomen Kaartin sotilaat (nyk. Kaartin Pataljoona, joiden joukossa oli lemiläisiä. Sota, jossa lemiläiset olivat Venäjän keisarin armeijan
mukana, oli Balkanin sota v. 1877-1878. Tästä laskettuna Heikki Haikon kommentti v. 1977 100 vuotta täyttäneestä Lemin Punasesta pitää paikkansa. Kyseessä ei siis ole Krimin sota, joka käytiin yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin mm.
Krimin ja Bulgarian alueella. Tosin Krimin sodallakin on yhtymäkohta Suomeen: Oolannin ”kauhia” sota, jossa Iso-Britannian laivasto pommitti Oolannin linnoitukset huonoon kuntoon ja rauhanneuvottelussa Ahvenanmaasta tehtiin demilitarisoitu alue, jota se on vielä nykyäänkin.
Ahosen sukututkimuksessa on selvinnyt, että Balkanin sodassa oli mukana signaalinpuhaltajana Anders Ahonen (nyk. Tauno ja Heikki Ahonen, Ruomi). Häntä voidaan pitää ainakin yhtenä niistä lemiläisistä, jotka toivat Lemin Punasen kotiin Balkanin vuorilta, jossa ”paljon on kärsitty vilua ja nälkää”. Maantieteellisesti Punasen kotipaikka sijoittunee nykyisen Bulgarian alueelle, ehkä Serbiankin. Siellä ollessaan
lemiläiset totesivat maaperän olevan samanlaista kuivaa hiekkapitoista maata ja päättivät manttelin taskuissaan tuoda lajikkeen kotiin. Lienee siinä ollut nälkäkin innoittajana, perunahan on varsin hyvin raakana säilytettävissä
sotilaan päivämuonassa. Ja valmistukseen ei tarvita kuin nuotio.
Euroopasta löytyy ainakin yksi lajike, joka perimänsä puolesta muistuttaa Lemin Punasta. Se on saksalainen Prof. Weltheim. Suomessa Lemin Punanen ei ole virallisessa lajikeluettelossa eikä siitä ole saatavissa kantasiementä, kuten
kaikista kaupallisista lajikkeista. Punanen on kuitenkin puhdistettu Tyrnävällä kahdesti, muistaakseni v. 1991 ja 1999, jolloin siitä tehtiin muutama sata kiloa uutta kantasiementä lemiläisille viljelijöille.
Potaattipäivän herkuttelu jäi valitettavasti väliin, kun syysloma vei viikonlopun Tallinnassa. Matkailusta vielä sen verran, että olisi mahtava juttu päästä Lemin Punasen paluureitille Balkanilta Lemille. Ehkä jonakin päivänä sen toteutan.
Terveisin:
Jarmo Tölski
040 153 8973