Olipa kerran lumoavan kaunis Mummokuningatar, joka asui kaukana korpimetsän keskellä omassa linnassaan Harmaaraitaisen kissansa kanssa. Niin, asui toki edelleenkin, siitä kauneudesta vaan oli jo kovin kauan, hän oli pyöristynyt ja harmaantunut, niin kuin mummon kuulukin.
Mutta aika iloisena ja onnellisena hän oleli eleli, ja heräsi tänäkin aamuna hyväntuulisena. Koska oli talvi, hän pani ihan ensimmäiseksi tulet linnan uuneihin, ja pukeutui sitten vasta ihanaan pitsihelmaiseen hameeseensa. Hän kaatoi Harmaaraitaiselle kissalleen kermaa kultareunaiseen kuppiin, ja keitti itselleen päänselvityskahvit. Oli jo aikakin, sillä unihiekan hangatessa vielä hiukan silmiä hän oli vahingossa pannut omat silmälasit kissan silmille, villasukat kahvipannun alle ja tulitikut kukankastelukannuun.
Sellaista sattui silloin tällöin, varsinkin jos oli kovin ajatuksissaan. Mutta kahvikupposen jälkeen oli jo kovin reipas olo, ja Mummokuningatar laittoikin lämpimän huivin harteilleen ja kiipesi linnan torniin ruokkimaan pienet ystävänsä linnut. Hömötiaiset kiittivät kauniisti, napsivat pähkinöitä hänen kädestään, ja talitintti uskalsi nokkaista taskustakin, taisi olla asustellutkin siellä pakkasta turvassa.
Mummokuningatar oli aika köyhä, eikä hänellä ollut palvelusväkeä, joten hän kävi ihan itse hakemassa polttopuita seuraavaksi päiväksi. Silloin hän huomasi oudot jäljet lumessa. Ihan kuin kaksi pientä simpukkaa olisi ollut vierekkäin.
”Voi hyvä tavaton!” ihmetteli Mummokuningatar. ”Enpä muista nähneeni tuollaisia jälkiä,ei se ole kissa eikä kettukaan, ei orava eikä näätä. Mikähän se voi olla!”
”Bää-ää-ää!” kuului silloin puuliiterin takaa, ja nurkalta kurkisti pieni karitsa. Se vapisi kylmissään niin että sen jalat olivat aivan hervottomat. Ei se jaksanut nousta ylös.
”Voi sinua ressua,” sanoi Mummokuningatar, otti karitsaisen syliinsä, ja vei sisälle linnan tupaan takan ääreen lämpiämään.
Pitkään aikaan karitsa ei saanut sanaa suustaan, se vain määki hiljaa, bää-ää-ää. Kun se oli lopulta saanut syötyä vähän heinää, jota Mummokuningattarella onneksi oli jäniksiä varten, ja juotua vähän raikasta vettä, se alkoi kertoa:
”Bää-ää-ää, minä olen Päkäpää, ja minulla on liian suuri tehtävä hoidettavaksi! Tuonne kauas kauas talliin on juuri syntynyt pieni lapsi, sanoivat, että Taivaan lahja. Siellä on hyvin kylmä, eikä lapsella ole peittoa. Bää-ää-ää -minulla on hienoa villaa, mutta se ei riitä, ja olenkin matkalla serkkujen luo, yhdessä saisimme kasaan niin paljon villaa, että lapsella olisi lämmin…”
Mutta matka oli liian pitkä ja pieni karitsa uupui. Mummokuningatar mietti ja mietti, hieroi älynystyröitään ja keksi lopulta keinon. He hyppäsivät Mummokuningattaren pieneen punaiseen autoon, ja ajoivat läpi talvimaiseman Päkäpään serkkujen luo lampolaan. Lampolan emäntä oli hyvin ystävällinen, tarjosi matkalaisille omenoita ja vadelmamehua ja sitten mentiin kiireesti lampolaan. Siellä kaikki serkut määkivät yhteen ääneen, jokainen halusi antaa parhaat villansa vastasyntyneen lapsen peittoon. Oli mustia lampaita ja valkeita lampaita ja niinpä peitosta tuli mukavasti kirjava.
Nyt oli peitto valmiina, mutta kuinkas se saataisiin sinne kauas kylmään talliin, jossa lapsi makasi seimessä. Taas piti hieroa älynystyröitä. Silloin jostain kuului kuin torven törähdys, ja Mummokuningatar näki joutsen-ystävänsä laskeutuvan kolmen poikasensa kanssa lammen pieneen sulaan.
”Hei Mummokuningatar ja Päkäpää” toitotti emojoutsen, ”katsohan, lopultakin sain pojat tarpeeksi isoiksi, nyt jatkamme matkaa kauas etelään, kunhan vähän lepäämme tässä.”
Arvaat varmaan, miten siinä sitten kävi. Joutsenet ottivat riemumielin tehtäväkseen viedä villapeiton perille lapselle, joka makasi seimessä. Päkäpää jäi serkkujensa kanssa lampolaan, sillä se ei tietenkään voinut enää juoksennella metsässä ilman turkkia, ja muutenkin siitä oli mukava asustella tuttujen kanssa.
Mummokuningatar ajeli hiljakseen kohti kotilinnaa ja jotenkin mukavasti läikehti sydämen seutuvilla. Auttaminen on aina mukavaa. Ja yhdessä tekeminen vieläkin mukavampaa.
Harmaaraitainen kissa oli ollut koko päivän sisällä linnan keittiössä lämpimän uunin päällä nukkumassa, mutta nyt se venytteli ja naukui:
”Miaauh, hirvee nälkä. Voitaisko ottaa uunista tuo puurokuppi, jonka tonttu kävi sinne panemassa. Miaauh, se on varmaan jo valmista.”
”Vai tonttu,” tuumi Mummokuningatar, mutta ei kyllä muistanut itsekään tuota tehneensä. Niinpä he söivät vatsansa killilleen. Harmaaraitainen kissa lähti öisille seikkailuilleen ja Mummokuningatar pujahti ruusukuvioisen peittonsa alle, risti kätensä, siunasi kaikki rakkaansa ja nukahti hyvin onnellisena. Sen pituinen se.
Tulosta kuva ja väritä liiduilla tai väritä tietokoneen piirustusohjelmalla.