Valkeasta joulusta ei tarvitse enää huolta kantaa. Valkoista on tullut viikonlopun aikana ihan kiitettävästi, eikä suojasta ole tietoakaan.
Hannajoki virtaa keskellä lumista maisemaa, jääpeitteen alla.
Kahdessa viikossa ei lumi millään ehdi sulaa – kun ei siinä ajassa oikein ehdi mitään muutakaan. Paitsi potemaan joulustressiä.
Joulukortitkin pitäisi jo kirjoittaa. Punainen kuori pitää laittaa postiin viimeistään 13. päivänä – sehän on jo torstaina. Eli käytännössä kirjoitustyö on varmaankin vielä tänään sunnuntaina, eihän sitä arki-iltoina ehdi tunnelmoimaan korttien kanssa, kun pitää aloitta joulusiivoukset.
Itse asiassa eukkomamma aloitti joulusiivon jo tänään kuuraamalla pihasaunan lauteet ja lattian, pönttökiukaan kyljet ja vesisaavin pohjiaan myöten.
Nyrkit noessa lattiaa jynssätessä tuli mieleen, että sähkökiukaiden voittokulku joskus 1970-luvulla ei ollut mikään ihme. On se ollut perheenemännille iso helpotus, kun noesta, tuhkasta ja puuroskasta on päässyt eroon. Joskus vain hiet – jos sellaista sähkösaunassa nyt erottuu – lauteilta huuhtelee.
Toista se on, kun kertalämmitteinen uuni päättää lämmitä sisäänpäin. Savu tarttuu jokaiseen pintaan kuin kalansavustamossa lahnan kylkeen ja nokipilvi lehahtaa shampoohyllyyn. Niitä sitten saa tolun kanssa kuurata ihan tosissaan, joulunaluskaamoksella lähinnä kouratuntumalta.
Mutta eukkomamma on niin hurahtanut tähän nostalgiasaunomiseen, että muutaman kerran vuodessa kuuraa ja kiroilee. Ja sitten nauttii entistäkin makoisimmista, leppeistä, hien pintaan hellävaroen nostavista kosteista löylyistä pihasaunan hämärässä.
Hämärästä puheen ollen, eukkomammaa hieman ihmetyttävät pimeät pätkät uusissa katuvaloissa. Eivät pala kirkon kohdalla eikä pappilan risteyksen paikkeilla. Mahtoiko myrsky sittenkin jäädyttää asentajien sormet.