Teksti ja kuva: Sirkka-Liisa Vaalivirta
Ihanata alkanutta vuotta sinulle, lukijani, eleletpä sitten vesisateissa, helteissä, lumimyrskyissä tai pikkupakkasen auringonpaisteessa.
Eikö olekin ihmeellistä, että yksi vuosi on jälleen takana, sen vaikeudet on voitettu ja ilot iloittu. Kaikesta on selvitty.
Se mitä on edessä on salaisuuksista suurin. Puhdas kuin juuri avattu uusi päiväkirja, kalenteri täynnä ihmeellisiä päiviä, joiden tapahtumista ei vielä tiedä mitään. On asioita, joihin emme voi vaikuttaa, ne tapahtuvat katselimmepa sitä uuden vuoden tinaa miten päin vain. Mutta on paljon asioita ,jotka ovat vallassamme.
Jouluherkkujen aika on takana, mutta minun vallassani on valita ostanko sillä viimeisellä vitosella suklaata vai salaattia (tämän eukon valinnan varmaan arvaat…).
Uskomattoman kaunis joulumaisema on yhä edessäni, valita voin, katselenko sitä vain ikkunasta, vai ponkaisenko ahterin tuolista ja pyyhällän pienen lenkin ulkosalla.
Ihan tällä hetkellä eukolla on sponsorisopimus lenkkeilylle, on näet luvannut pari viikkoa hoitaa kissoja lomailevien ystävien puolesta. Jos jaksaa joka päivä kävellä, niin päivittäin on kolme kilometriä kinkunsulatusta saatavilla, mutta saa nähdä, sortuuko kuitenkin autoilemaan, kun toinen hoitopaikka on jo kaksinkertaisen matkan päässä ihan toiseen suuntaan. Sinne pääsee huomattavasti helpommin autolla.
Tuskin sai joulukoristeet ripustettua, kun onkin jo aika ottaa ne taas talteen. Toden sanoakseni en minä edes ehtinyt kaikkia ripustaa, mutta sen sentään tein, että vein pääsiäisnoidan lopultakin pois koukusta, jossa joulun ajan roikkuu hiukan kärsinyt himmeli, niin vanha, ettei ystäväni, sen tekijä, enää muista sitä koskaan tehneensäkään.
Se roikkuu yhä paikoillaan, ehkäpä juhannukseen asti, sillä sen hiukan hajonneet alimmaiset osat alkoivat kiinnostaa nuorimmaista lapsukaista, häntä joka on varsin näppärä sormistaan. Tiedä vaikka tulisi himmeli korjattua hiihtoloman aikaan.
Mäntyperän eukko on todella iloinen yhdestä asiasta, joka on ohi. Pimein aika on taas kerran ohi. On,on, vaikkei heti uskoisikaan, kun sininen hämärä hiipii ikkunan taa jo iltapäivällä, kohta kolmen jälkeen.
Mutta valkoinen lumi, ah niin puhdas ja valkoinen valaisee jo pimeintäkin yötä. Kaikki möröt, jotka uskaltautuvat tähän pihaan, ovat selvästi nähtävillä, joten turha niiden on tullakaan!
Ja eukon hirmuinen muriseva kissa, joka viihtyy mainiosti öisellä pihalla, omistaa valtavan terävät kynnet. Niille ei möröt pärjää. Sen sijaan on surullista, että hyvin kissaa hoitavat tytöt huomasivat katille tarkkaa ruummiintarkastusta tehdessään, että kollilla on muutamia hampaita katkennut.
Kyllähän niitä kovasti tutkittiin, ja mummi jo vähän pelkäsi, että hoitajat vaativat varaamaan kissalle hammaslääkärin. Se kun ei millään mahdu tämän eukon pudjettiin, eläkerahoille saa monesti sanoa jo hyvästit ennenkuin on niitä nähnytkään.
Onneksi kissassa on monen monta muutakin tutkittavaa paikkaa, kuten anturat ja kynsien toiminta varpaita puristeltaessa, tai korvien vaihtelevat liikkeet niitä silitellessä, ja ihme, kun se antaa vetää viiksistäkin, jos vetää tälleen varovasti. Vain hännänpään vauhdikas eestaas-liike kertoo kissan ehkä harkitsevan pitkää pakoloikkaa heti kun hoitajan valppaus herpaantuu.
Muutaman päivän katti antaa retustella itseään uskomattoman rauhallisena. Sitä on nukutettu uskomattomissa asennoissa, se on haudattu lakanan alle siunauksin ja virsin, lakanan kulmat teipillä lattiaan liimattuina. Kissan yllättävä ylösnousu ja karkuun pääsy kesken veisuun sai aikaan hirmuisen kiljunnan, mutta kohta katti taas alistui kohtaloonsa ja alkoi leikkiä kuollutta. Vain se hännänpää oli elossa.
Nyt leikittäjät ovat jo koulussa, ja kissa etsii heitä joka paikasta, naukuu ja itkee. Ei tahdo uskoa, että nujuutus on tällä erää peruuttamattomasti ohi. On tyydyttävä hätyyttelemään närhiä, joka varastelee leivänpaloja tiaisilta. Tai makailtava hiljaa kaura-automaatin liepeillä keltasirkkuja kyttäilemässä.
Joskus aamuisin kissan jäljet kertovat sen käyneen kyläilemässä naapureissa. Ehkäpä se on katsellut jään reunalla nukkuvia sorsia. Siellä on viisi komeaa koirasta jotka ihan keväiseen malliin vartioivat yhtä ainoaa naarastaan, ja koittavat olla toinen toistaan komeampia. Seurana niillä on naaraspukuinen telkkä, joka sukeltelee virran sulassa terhakkaasti.
Joki taitaa olla pitkälti sula, sillä syystalvella saapuneet kaksi koskikaraa eivät monestikaan näyttäydy. Kerran ihmettelin, että onpa niitä paljon, kun silmän kantaman päässä varsinainen parvi polskutteli kulottuneessa rantaheinässä juuri ja juuri veden pinnassa.
Kiikari kertoi kuitenkin, että siellä oli tiaisten kylpylä. Pakkasmittari oli noussut nollan tienoille, ja koko tiaisparvi oli pesemässä kainaloitaan, saattoipa sieltä löytyä joku herkkupalakin märkien korsien varsilta.
On aika hauska, miten linnut reagoivat siihen, kun kova pakkanen on ohi. Korpit kronkkuvat ja tulevat lähimaille, ikkunalaudalla tiaiset nakuttavat uskomattoman ahkerasti, puukiipijä tarkastaa pihapuiden kolot ja kylmältä säästynyt tai matkoilta tullut hippiäinen näyttää miten kolibrit pöräjävät mettä etsiessään. Se itse tyytyy kuitenkin tuikkimaan pikkutoukkia männyt neulasten raoista.
Kaikki ne ovat selvästi helpottuneita pakkasten väistyttyä, mutta luultavasti tietävät, että edessä on vielä monta. Syödä täytyy.
Mäntyperän eukon rasvakakuilla käy myös uskomaton määrä tikkoja. Siis käpytikkoja. niitä saattaa pyöriä pihapiirissä 5-6 kappaletta, ja kun samoille apajilla saapuu vielä vahvanokkainen harmaapäätikka, ei rasvakakku happanemaan ehdi. Jossakin muualla yksi ainoa rasvakakku ruokkii harvinaisempiakin tikkoja, niin että hiukan kateeksi käy, mutta hauskahan näitäkin on seurata.
Sitä paitsi, niillä on jo sen verran kevättä rinnassa, että päryytys on alkanut. Lintutornin pylvään peltisuojus saa vielä olla rauhassa, sen sijaan kaikki kuivat oksat ja kelot sekä lintupöntöt ovat olleet kaikupohjakokeiltuina. Ja kun siinä sivussa kuulee sitten rantapuussa vielä pikkutikan kokeilevan vanhaa Singeriään, tuntuu, että pahin talvi alkaa todella olla ohi. Leikisti ainakin.
Koko alkutalven ihmettelin, kun jäniksiä ei näkynyt ollenkaan, ei jälkiäkään. Arvelin, että ketut ovat napsineet ne suurimpaan nälkäänsä. Vaan eipäs olekaan.Yksi kissanhoitoreissu näytti aivan muuta. Puhdas lumi niin tiellä kuin metsässäkin oli tarkkaan taputeltu sinne tänne loikintaa, mutta myös ihan polkujakin. Onpas kivaa.
Kevättä kohti, valoa päin tässä mennään koko ajan. Joulukynttilöiden aika on ohi, kokonainen uusi vuosi on edessä
Hyvää ja onnellista, ihmeitä täynnä olevaa alkanutta vuotta!