Teksti ja kuvat: Sirkka-Liisa Vaalivirta
Harvoinpa on niin sitkeästi jouduttu jonottamaan jotain niin kuin lippuja Kai Lehtisen ja Heikki Rantasen Kairan kulkijat -esitykseen, viimeiseen sellaiseen Saariselän savottakämpällä.
Kai Lehtinen (oik.) ja Heikki Rantanen saivat yleisön tunteet liikkeelle.
Liput oli loppuun myyty, mutta neuvottiin kuitenkin tulemaan hyvissä ajoin odottelemaan, jos tuuri kävisi. Onneksi se kävi. Tupa, jossa on monet keitot aikaisempina vuosina syöty oli niin täynnä kuin ikinä voi.
Ikkunat oli peitetty verhoin, vain pienelle esiintymislavalle loisti valo. Kun Kai Lehtinen ujuttautui täysien penkkirivien välistä kirves kädessään, reppu selässään kohti kaveriaan, kitaraa näppäilevää Heikki Rantasta, tunnelma terästyi heti siitä hetkestä. Harvoin olen elänyt näin tiivistunnelmaista puolitoistatuntista!
Tunnelma oli yhtä tiivis kuin katsomokin.
Ohjelma koostui monenlaisista yhteen sovitetuista teksteistä, lauluista ja soitosta – Havukka-ahon kirkasotsaisesta ajattelijasta, kossupulloa salaa kallistelevasta jätkämiehestä Mikko Alatalon tuttuun lauluun.
Ja onpa sanottava, että näin sydäntä riipaisesvasti tuskin kukaan on siihen miesten huoneen peiliin tuijottanut seinästä tukea ottaen silmät veessä, ”on hyvä, ettet näe minua nyt…”
Ja juuri kun on itse pyyhkinyt silmäkulmaa, niin eikös nämä kaverit pakahduta yleisönsä nauruun, ja kaikki lomittuu niin mainiosti yhteen, kuin elämän riepumatto ikään, koko kirjollaan.
Esitys on kiertänyt maata jo pitkään, toivon mukaan kiertää yhä. Kannattaa käydä katsomassa.