Teksti ja piirros: Sirkka-Liisa Vaalivirta
Aurinko paistaa, taivas on sinistäkin sinisempi ja lämpömittari näyttää näin aamusella jo 6-7 plus-astetta.
Missä olen ollut, mitä olen tehnyt, kun ihan huomaamatta villiviini tuossa ikkunan alla on punastunut, lehmus pudottanut lehtensä ja koivu varastaa auringolta hehkuvaa kultaa latvukseensa?
Kesä karkasi taas kerran käsistä. Ihana kesä. Niin kaunis ja lämmin. Ja ihanaltahan tämä näyttää syksykin. Toivottavasti se jatkuu vielä pitkään, jotta Mäntyperän eukko ehtisi tehdä edes osan siitä kaikesta, mitä oli kuvitellut kesällä ehtivänsä.
Oravanpoika on pukenut jo ylleen harmaat villahousut, muuten se vielä uskoo tarkenevansa kesäisen ruskeassa takissaan. Toinen on vielä uskaliaampi, ei villoista tietoakaan, vaan sileä ruskea kesäpuku päällä se ärhentelee tiaisille, jotka sotkevat ruokintapaikalla automaatin alustaa auringonkukan siementen kuorilla. Riittää siinä oravalla siivoamista, ahkerasti se huiskii hännällään ja täksyttää tiukasti ohjeita siivottomille syöjille.
Taivaalla epäsäännöllisen säännölliset kyyhkysparvet matkaavat etelään koko taivaan leveydeltä. Miten ne pystyvätkin pitämään välimatkaa toisiinsa noin tarkasti. Parvi on kuin roiskaistu taivaalle.
Muutamia päiviä sitten toistasataa kurkea ylitti pihan juuri, kun eukko oli kiikareineen tornissa. Ihan toisenlaista matkaamista, säännöllinen aura, mahtava metakka, jonossa neuvotellaan tiukasti kenen vuoro on siirtyä johtoon. Kuulostaa ihan siltä, ettei paikalle suurempaa hinkua olisi, vaan porukalla pitää käskeä, että sinä siellä, nyt on sun vuoro äläkä jäkätä vastaan yhtään!
Valkoposkihanhet ovat innoissaan etelänmatkastaan. Ne täyttävät taivaan jatkuvasti muuttuvin muodostelmin, iloinen rupattelu kuuluu jo kauas. Ihan kuin nuoriso kyselisi, äiti ,äiti, mitä siellä lomalla onkaan, kerro, kerro. Ja vanhemmat vastailevat hyväntahtoisesti, lennä nyt vain poikani, kohta näet meren rannan, kohta suuret laivat, isot pellot, vuoret ja vaarat. Jatketaan nyt vain, kunnes lakeudumme seuraavalle huoltsikalle lepäämään ja tankkaamaan…
Tundrahanhet kirskuttelevat ruostuneita siipien saranoita yötaivaalla, kimeät, terävät äänet ujuttautuvat tähtien tiellä eteenpäin.
Ja toisinaan pihapiirissä on niin hiljaista, että kuulee oman sydämen lyönnit.Se on uskomaton tunne. Hiljaisuudesta on hyvä nauttia.
Iltahämärän pihapiiristä ei malttaisi tulla tupaan. Aurinko on laskenut aukon taa, lämpimän päivän jälkeen usva nouseen hennoin helmoin notkelmaan, lehmuksesta putoaa lehti äänettömästi kuin kesän perhonen. Keltaisten koivunlatvojen valot sammuvat ja tumman taivaan sametti laskeutuu pihan ylle. Tähdet syttyvät.
Tällaisena iltana ja yönä Kuusamossa ajettiin korkealle vaaralle, sillä mökin ikkunasta loimottivat revontulet. Jo yöpuulle paneutuneet matkalaiset pukeutuivat uudestaan, oli pakko, sillä vaikka repolainen huiski hännällään ikkunastakin, sakea männikkö esti koko taivaan näkymisen.
Ja voi sitä näytelmää! Tällä kertaa saimme katsella revontulien rivitanssia. Paksu vihreä rivistö lähti liikkeelle aina katsojasta vasemmalta, heikkeni ja voimistui koko taivaan rannan yli, ja tuskin ehti toiseen laitaan, kun jo uusi esiintyjäryhmä nousi eteemme vasemmalta, ehkä vieläkin rohkeammin ja tulisemmin.
Sitä ihmettä kesti ja kesti, kauemmin kuin katsojan niskat, joten takaisin pehkuihin oli mentävä tyytyväisenä huikeaan näytelmään.
Poimin pihasta pienen orvokin. Niitä kukkii vielä joka puolella, se ei kylmästä juuri säikähdä. Kesäisistä poteista karanneet siemenet ovat ehtineet kasvaa jo uudeksi polveksi, kauniisti kesää kiittäväksi.
Jalkojen juuresta kuuluu pientä tiuskutusta. Kas vain, ystäväni punarinta. Siinä se istuu kukkakepin nokassa ja katselee pää kallellaan eukkoa. Heitän sille kiven päälle muutaman pähkinän murun ja heti se hypähtää sovittamaan niitä nokkaansa. Ei kelpaa, liian isoja. Kohta se on taas kepin nokassa tiuskuttamassa, ja eukko hienontaa kengän kärjellä pähkinää pienemmäksi. Jopa kelpaa.
Pienoinen punarinta on turhan rohkea. Olen huolissani, kun se on noin luottavainen. Koitan neuvoa sitä, että varoisi kissaani, ja pihan yllä kaartelevaa varpushaukkaa. Ja lintunen pyrähtääkin viinimarjapensaan suojaan kuin näyttääkseen, että valppaana ollaan.
Punarinta ei toki ole ainoa ”ystäväni”. Nämä toiset kaivavat mulle kuoppaa jatkuvasti. Puutarhapuolella ei voi kävellä missään ilman ettei kapsahtaisi myyrän kuoppaan. Selkä nytkähtää, nilkka nyrjähtää, eikä siinä vielä kaikki.
Perunaani ei suinkaan hävittänyt koloradokuoriainen, vaan parempaan talteen ovat joutuneet myyrien toimesta. Olipa hupaisaa, ellei olisi ollut niin surkeaa tuo perunan nosto. Tyhjää sai kuokkia, mutta tulipa kuokituksi. Toivoisin niin pöllöjä pihaan, mutta ei, niitä ei näin runsaille ruokinnoille näköjään riitä. Liekö nekin muuttaneet kirkolle tai suurempiin kaupunkeihin, kuten urbaanit cityhuuhkajat.
Lihaton lokakuu on aluillaan, ja vanhustenviikkokin tuotapikaa. Eiköhän suuri osa vanhuksista vietä lihatonta aikaa muulloinkin, ainakin mikäli uskomme uusia tutkimuksia. Suomen vanhukset eivät voikaan kovin hyvin. Olemme vasta 15. järjestyksessä, ja Ruotsi on taas meitä parempi
Kuinka se on mahdollista! Sinne on otettu pakolaisiakin tuhansia, ja me kinastelemme kolmesta sadasta! Ja joissakin maissa pakolaisia on jo satoja tuhansia,jopa miljoonia. Me vain suunnittelemma kaikenlaisia Guggenhaimeja, ja lakkautamme, säästämme ja maksamme kaikenlaisesta hulluudesta miljoonia.
Sitäkään en käsitä, että ne on just suomalaiset vanhat naiset ,jotka ovat köyhiä. Eikös me olla kuitenkin aina oltu samanlaisia kuin tämä Elopin eukko, että viedään miehen rahat. On se surkeeta, että tuolla vaurauden huipullakin mies raukka jää puille paljaille, kun ero tulee, voi, voi! Jotenkin tuntuu, että kun nyt vain kyseisestä herrasta eroon päästäisiin, lopullisesti, niin maksakoon mitä vain, ja luultavasti rouvakin on osansa ansainnut .
Ehkä kannattaisi suosia suomalaista myös järjenkäytössä, vai mitä.