Teksti ja piirros: Sirkka-Liisa Vaalivirta
Kissa on tullut yöjuoksuiltaan lumisesta metsästä, makaa sohvalla maha täynnä aamuherkkuja ja kuorsaa kuuluvasti. Kyllä, kyllä. Kisuliini on yllättänyt joskus ennen kurkistelemalla ikkunasta pihatielle, ja haukkumalla kuin koira. Nyt se makaa syvässä unessa ja kuorsaa äänekkäästi. Mitähän seuraavaksi.
Ikkunan takana sataa hiljalleen lunta. Väittävät, että myrsky uhkaa jälleen muutaman päivän päästä. Ei uskoisi, kun tuota ihanan jouluista lumimaisemaa nyt katselee. Hienoinen hämärä on sinertynyt pikkupakkasessa, keltasirkut pyrähtelevät kaura-automaatilla ja ikkunalla takovat tiaiset rasvakakkua. Elämä on ihanaa.
Pihassa puolittain talliin ajettuna on punainen Micra. Oli hetki, jolloin Mäntyperän eukko oli taas kahden Pienen Punaisen loukussa, uskokaa tai älkää.
Oli alkanut pikkuhiljaa sopeutua ajatukseen, että ajamiset loppuvat entisen kulkukaverin ruosteisiin helmoihin aikanaan, mutta liekö tontut liikkuneet pihapiirissä, kun nyt todellakin matkat jatkuvat tutustumalla tähän hiukan nuorempaan kaveriin, hiukkasen kirkkaamman punaiseen, viisioviseen.
Eukko iloitsee ajatuksesta, että nyt päästään toisten eukkojen kanssa pöllö- tai koskikararetkelle, kun takapenkillekin pääsee istumaan. Toistaiseksi on ollut vaikea tottua siihen, ettei kauppaostoksia tarvitse enää kurotella takapenkille etupenkin yli…
Maailmalla naisten ajamiset ei ole yhtä helppoja kuin täällä meillä. Huvittavalta tuntui, että saudinaisille ei ajamista sallita sillä perusteella, että se vaikuttaa hedelmällisyyteen. Lännessä kun naiset ajaa, niin heille ei synny lapsia tarpeeksi. Kaikkea se auton rattiin käyminen aiheuttaa.
Liekö asiassa jonniiverran perää, sillä eukonkin lapsensaanti kyllä loppui suunnilleen siihen aikaan , kun kortin sai ja ajaminen alkoi….
Ihanasta talvi-ikkunasta näkyy muutakin kuin autoja. Mutta ei enää humise keväinen koivikko pihapiirissä, ei havise huiman iso haapa. Ne on kaadettu pois, ja nyt aurinko laskee kasvavan kuusikon taakse, pilkahtaa pihaan talvellakin. Ja toukokuinen Tornien Taisto on jälleen huikeampi, kun eteläistä taivasta on näkyvillä paljon enemmän kuin ennen. Jännittävää!
Kun tehtiin polttopuita tästä naapurin hyvästä hakkuusta, talitiaiset tutkivat paikkoja tiuskuttaen innokkaasti. Niitä oli tosi paljon joka ikisen kuusen kolossa ja sylissä, ne olivat rohkeita ja uteliaita, eivät kärkkyneet tapansa mukaan pähkinöitä, vaan selvästi vain tutkivat uutta maisemaansa.
Hauska uutinen tuli taannoin Norjasta, jossa oli tehty totta vanhan patruunan suunitelmasta. Aikoja sitten hän oli kantanut huolta työntekijöistään, kun aurinko ei alas laaksoon paistanut kuin vähän aikaa vuodessa. Kun hänen suunnittelemansa aurinkopeili tuntui silloin mahdottomalta toteuttaa, hän rakennutti köysiradan tunturinhuipulle, jotta työntekijät pääsivät aurinkoon saamaan D-vitamiinia. Köysirata on edelleenkin toiminnassa, ja nykytekniikalla onnistui jo aurinkopeilinkin rakennus. Ihmeellistä.
Kyllä tuollaisia työläisistään huolehtivia patruunoita kaivattaisiin nykyäänkin, tuntuu, että kaikenmaailman toimitusjohtajat ym. kahmivat vain omaan taskuun, eivätkä välitä edes tehtaista saati sitten työläistään.
Meillä piti turvata nuorten työllistymistä, on siinä istunut kalliilla palkalla hallitukset ja monenlaiset työryhmät, mutta ainoa, mitä on aikaansaatu, on jatkuvat irtisanomiset ja johdon häikäilemättömät erorahat -silloinkin, kun he hoitavat yrityksiä niin, että ne eivät pärjää, siis tekevät työnsä huonosti.
Mutta on yksi valopilkku. Joka päivä lehdestä voi lukea, kuinka tunnollisesti yksi ryhmä huolehtii nuorten naisten työllistymisestä. Katsokaapa vaikka, sekalaista-palstalla monta ilmoitusta peränjälkeen joka päivä ”Thai-hierontaa, uusi,nuori tyttö”.
Aika sekalaista työtä lienee tarjolla nuorille tytöille, mutta nimikkeellä ”Työsuorituksia” Thai-hierontaa taitavat sitten antaa jo vähän iäkkäämmät, ehkäpä jo oppisopimuksensa loppuunsuorittaneet ammattilaiset, kuka tietää.
Mäntyperällä kaikki hommat ovat huikeasti myöhässä. Eukko oikeastaan huomasi vasta tänä aamuna, että hei, joulukortitkin pitäisi jo laittaa! Piparit jää ehkä leipomatta, jos jaksaa, niin vähän pullaa tekee. Maksalaatikko on se, mistä ei tahdo luopua, se pitää tehdä itse, jos vain Luoja suo.
Kun ei koskaan tiedä miten tämä aika ja päivät menevät. Kun ihminen on mieleltään olevinaan vielä nuori, niin ulkopuoli kuitenkin rapistuu, ja yllättäviä kremppoja saattaa sisuksissakin ihan odottamatta ilmetä. Ja harvoin niistä sitten enää irti pääsee, joten kyllä se askel hidastuu, vaikka mieli lentelisi kuinka keveänä. Mutta hyvä näin. Jos ei mitään suurempia siivouksia jaksa tehdä, niin koristeillahan voi paljon peitellä!
Harmaapäätikka paukuttaa taas patarumpujaan keittiön ikkunan rasvakakulla. Kummallista, että käpytikka ajaa kevyesti sen pakosalle, vaikka on itse paljon pienempi. Mukava on seurailla näitä ruokintapaikan vierailijoita. Yksi oravista on oppinut ujuttautumaan rasvakakun suojaksi pannun verkon silmukasta herkuttelemaan. Se jättää takajalat ja hännän verkon ulkopuolelle, roikkuu siinä omituisessa asennossa herkuttelemassa. Toinen osaa pujahtaa sivulla olevasta aukosta suoraan rasvakakun päälle. Nälkä ei uhkaa tässä pihapiirissä.
Autoajelulla eukko voi nyt kuunnella myös mieleistään musiikkia. CD-soitin saa varmaan myös jonkun ihanan levyn, kunhan eukko mieleisensä löytää. Ihanaa!
No, nyt tässä täytyy palata taas arkeensa, postilaatikolle, lumitöihin, puita tupaan ja linnuille ruokaa. Voi olla, ettei tänäänkään tarvitse lattioita pestä, kun tuo aika kuluu niin halvatun hyvin ihan muuten vain. Oikein ihanaa joulun odotusta , saakoon jokainen omat tonttunsa ja enkelinsä tänäkin vuonna!
