Aamulla seinän vierustalla lumessa oli kissan jäljet. Ne eivät kuitenkaan olleet Kapasen. Kolmeen viikkoon se ei ole jälkiä jättänyt.Kapasen aika koitti 12. päivänä marraskuuta. Se nukahti eläinlääkärin piikkiin sairastettuaan kuukauden päivät. Tai varmaan kauemminkin, mutta joskus lokakuussa se lopetti syömisen. Pikkuisen vain maistoi, jos jotain uutta herkkua toi tarjolle, kuten toista euroa maksavan pikkupurkillisen kanafilettä.
Pian ei maistunut sekään, ja keittiön lattialla oli rivi ruokalautasia, sortteja kuin paremmassa pitopöydässä, mutta koskemattomia. Vielä kuitenkin löytyi yksi herkku, tuoreet muikut. Niitä Kapanen söi toistakymmentä samana päivänä. Ja parina seuraavanakin aika monta. Mutta ei sitten enää niitäkään.
Nyt olemme opetelleet elämään kissatonta elämää. Se ei ole aivan helppoa, kun 20 vuotta meni niin, että talossa oli kissa tai kaksi ja elämä piti järjestää niiden ehdoilla. Nyt on vapaus ja haikeus.
Iltalenkki on jotenkin tylsä, kun vastassa Kiljusen talon kulmalla ei vaanikaan kissa odottamassa. Joka kerta sinne kuitenkin katsoo. Eikä aamulla herätessä tuulikaapissa röhnötäkään kollia. Joka kerta sinnekin katsoo.
15 vuotta 6 kuukautta ja 26 päivää on kuitenkin pitkä ikä kissalle. Saman pentueen kaksi muuta kollia ovat olleet pilven päällä hiirestämässä jo pitkään. Ja isoveli Kolumbuskaan ei elänyt kuin muutaman kuukauden vanhemmaksi. Iloisia saamme olla, että meillä oli ne niin pitkään.
Veljekset vuosia sitten, parhaina kissanpäivinään – Kapanen etualalla, Kolumbus takana.