Mummokuningatar hyvästelee Harmaaraitaisen kissan – satu ja värityskuva

Teksti ja piirros: Sirkka-Liisa Vaalivirta

Olipa kerran lumoavan kaunis Mummokuningatar, vaikka siitä kauneudesta oli tosiaankin jo pitkä aika. Hiukan pulskistuneena ja harmaantuneenakin hän kuitenkin eleli iloisena kaukana korpimetsän keskellä omassa linnassaan Harmaaraitaisen kissana kanssa.

Eräänä talviaamuna hän heräsi aika myöhään hentoiseen naukaisuun ja huomasi, että Harmaaraitainen kissa kurkisteli ikkunasta ja pyysi päästä sisään. Kiireesti Mummokuningatar pukeutui pehmeään villamekkoonsa, jonka helmassa oli kultalangalla ommeltuja sydämiä, pani jalkaansa punaiset villasukat ja kiirehti aukaisemaan linnan oven.
Harmaaraitainen kissa laahusti sisään. ”Voi hyvä tavaton!” henkäisi Mummokuningatar, ”Mitenkäs sinä nyt noin laiskasti liikut? Oletko pyydystänyt hiiriä niin innokkaasti koko yön?”
”Miaauh, olen maannut koko yön linnan tornin alla suojaisessa kolossa. En jaksanut mennä edes lämpöiseen pesääni tuonne varastoon. Miaauh, taidan olla sairas, miaauh!”

Mummokuningatar hätääntyi niin, että unohti keittää itselleen päänselvityskahvit, sen sijaan lämmitti Kisulle paksua kermaa, ja koetti houkutella sitä juomaan. Harmaaraitaiselle kissalle kelpasi vain pienen pieni vesitilkka, ja vaivalloisesti se yritti kiivetä uunin päälle nukkumaan.
Mummokuningatar otti sen syliinsä, kantoi makuuhuoneeseen ja peitteli sinne lämpöiseen koppaan.

Nyt oli pakko keittää ne kahvit, sillä niin sekaisin oli Mummokuningatar, ettei tiennyt mitä pitäisi tehdä. Eihän Harmaaraitainen Kissa ollut ikinä ennen sairastanut! Tarkemmin ajatellen sillä oli kerran ollut paha tikku tassussa. Ja kerran sitä oli pistänyt käärme niin, että toinen poski oli turvonnut, ja tassut olivat kuin koiran käpälät. Niin ja kerran sillä oli ollut matoja, kun se oli pyydystellyt ahkerasti myyriä, ja kerjännyt onkipojilta herkullisia kaloja. Silloin oli tarvittu eläinlääkäriä.
Mummokuningatar tarttui kultaiseen kännykkäänsä, ja soitti eläinlääkärille, joka lupasikin tulla heti katsomaan Kisua. Sopivasti hänellä oli muutakin asiaa juuri samoille seutuville. Kettu Ketvele oli näet saanut Pupu Puheliaan hännäntupsusta kiinni, niin että se pitää nyt ommella, sillä nahka oli hiukan repeytynyt, ja tupsu roikkui ikävästi melkein irrallaan.

Eipä aikaakaan kun eläinlääkäri Piikkinen pyyhälsi linnan pihaan, otti nopeasti laukkunsa takapenkiltä ja oli kohta jo Harmaaraitaisen Kissan kopan äärellä. Kisu katsoi häntä niin kirkkain silmin, ja henkäisi:
”Miaauh, olen vain vähän väsynyt, miaauh, ei koske mihinkään…”
Eläinlääkäri Piikkinen mittaili ja punnitsi Kisua, katsoi sen syntymätodistusta, ja tuumasi:
”Niin, Kisuhan on jo eläkeiänkin ohittanut, turkki on ihan hyvässä kunnossa ja silmät kirkkaat. Mutta hampaita on katkennut aika monta, varmaan vuosien myötä. Kylkiluut tuntuvat selvästi. Oletko huomannut, että hän olisi syönyt huonosti viime aikoina?”
Ja nyt Mummokuningatar alkoi tosissaan muistella. Kyllä, kyllä. Ei ole pitkään aikaan kelvannut muikut, ei aina kermakaan. Hiukan jauhelihaa Kisu on maistellut, eikä aina ole halunnut enää edes ulos seikkailemaan yöksi.
Ja Mummokuningatar silitti Kisuaan. Sen selässä tuntui kovat kyhmyt, luut aivan törröttivät. Miten Mummokuningatar ei ollut huomannut sitä aiemmin!
”Niin”, tuumasi eläinlääkäri Piikkinen, ”vanhenemista ei ole helppo huomata, kun elää aina yhdessä. Sitä tottuu muutokseen. Nuo kyhmyt tuossa selässä ovat siiven tyngät, Harmaaraitainen Kissasi kasvattaa nyt siipiä, ja lähiaikoina se lähtee sitten kissojen taivaaseen. Pidä Kisu nyt lämpimässä, anna vettä ja lämmintä kermaa, jonka joukkoon on sulatettu hiukan voita. Ja jos maistuu, niin jauheliha on ihan hyvä. Jos Kisu tulee oikein kipeäksi, niin soita uudestaan minulle. Nyt hän voi vain levätä.”

Kylläpä nyt tuli suuri suru. Mummokuningatar koitti hoitaa Kisuansa parhaansa mukaan, yhdessä he muistelivat menneitä vuosia, ja on se sanottava, että usein Mummokuningattarelle tuli vedet silmiin. Silloin Harmaaraitainen Kissa lohdutti häntä, ja sanoi:
”Miaauh, onhan meillä ollut mukavaa. Olet pitänyt minusta hyvää huolta, vaikka joskus olenkin ollut ’Senkin Rontti’, minkäpä kissa luonnolleen voi! Miaauh. Mutta muistan miten mukavaa on ollut puutarhassasi, miten puhdas on aina ollut kultainen kuppini, ja miten hurjia seikkailuja on ollut linnan tornissa. Miaauh, älä itke, vaan muistele niitä mukavia aikoja, miaauh…”
”Voi hyvä tavaton, niinhän se on. Ei voisi ikävöidä, ellei olisi kokenut yhdessä näitä vuosia.”

Ja tapahtui juuri niin kuin eläinlääkäri Piikkinen oli kertonut. Harmaaraitainen Kissa laihtui laihtumistaan, sen selkään kasvoi untuvaiset harmaaraitaiset siivet ja eräänä täydenkuun yönä se oli kyllin kevyt lentääkseen kissojen taivaaseen. Mummokuningatar vilkutti sille kyyneleet silmissään ja tunsi itsensä yksinäiseksi, hyvin yksinäiseksi.

Kun hän lopulta pujahti ruusukuvioisen peittonsa alle, hän risti kätensä, siunasi kaikki rakkaansa, mutta ei saanut kunnolla unen päästä kiinni. Lopulta hän alkoi uneksia kissojen taivaasta, siellä Harmaaraitainen Kissa makasi untuvapatjalla toisten kissojen kanssa. Kaikenlaista herkkua oli tarjolla yllin kyllin, ja voi niitä leluja.
Kissat olivat nuortuneet kovin, hyppelehtivät pilveltä toiselle, ottivat kiinni tähtiä ja lumihiutaleita ja paistattelivat päivää aurinkoisella taivaan rannalla. Lopulta Mummokuningatar nyyhkäisi hiukan, ja nukahti. Hän tieis, että Harmaaraitaisella Kissalla oli hyvä olla. Sen pituinen se.

Väritä kuva tietokoneen piirustusohjelmassa tai tulosta se ja väritä liiduilla.