Teksti ja kuvat: Sirkka-Liisa Vaalivirta
Vaikka öisin on kovakin pakkanen, niin ihmeellistä kyllä, lumi silti sulaa alta päin. Piha on kiiltävässä, kovassa jäässä, ja puutarhan puolella hankikanto iltaan asti, mutta puiden juurilla sula-alueet laajenevat silti!
Niskalampi tuolla myllyllä oli jo kerran keskeltäkin sula, soutelivat siinä niin joutsenet (10.3.) kuin telkätkin(18.3.). Koskikara niiaili vielä 13.3,ja ruokintapaikalle tuli 16.3. punarinta, joka siinä kaikessa rauhassa syö tappelevien mustarastaiden keskellä.
Jokatalvinen koskenkansi on jo sulanut, muuttui ensin valkoiseksi maitojääksi, ja ripusteli sen reunaan joka yö kimaltavia jääpuikkoja ja heleitä helminauhoja. Koskeen kaartuvat vatun varret olivat kasvattaneet valtavat mattalasiset pullot, jotka kasvoivat sitä mukaa, mitä alemmas koskeen painuivat.
Muutamana yönä Mäntyperän taivaskin räiskyi revontulia. Yhtenä yönä tuli otettua tällä tavallisella taskupokkarillaan kuviakin -ihan hirveesti, eli niin kauan kuin selkä ja niska kestivät. Oli pitkiä valkoisia nauhoja yli taivaan, oli välkkyviä merenlaineita, oli kirkkaan virheitä soihtuja ja taivaan laen peittäviä vihertäviä mattoja.
Ja kaikki tummat kohdat osoittautuivatkin punaisiksi, kun niitä jälkeen päin kamerasta katseli. Heikosti tosin, mutta kuitenkin.
Ja entäs se auringon pimennys! Tietysti sillä kamerallaan piti sitäkin tähdätä mustan lasin läpi. Omituinen kuvahan siitä tuli, ja merkillistä, että vaikka kuva on näpätty juuri silloin, kun pimennys oli suurimmillaan, niin ei sitä kyllä tässä loistavassa otoksessa näy!
Ilmankos ne kieltävät katsomasta pimennystä suoraan. Kaikilla varavarusteilla pimennystä kyllä saattoi seurata, mutta tämmöisen tepposen teki eukon kamera.