Nyt niitä on pensaistot punaisenaan: vaapukoita, vadelmia, vattuja.
Lapsena eukkomamma meni aina vattuja poimimaan. Ne kasvoivat vatukossa, ja vatukoita metsäaukeilla riitti. Hevosella tehtyjen hakkuiden ja tarkkaan polttopuuksi kerättyjen hakkuujätteiden jälkeen vatukossa uskalsi liikkua taittamatta nilkkaansa.
Pellonojien varsillakin ja tienvarsikivikoissa vatut kasvoivat. Niitä poimi isäkin, ja illalla syötiin vattumaitoa rieskan kanssa. Gurmeeherkkua.
Vadelmia kasvoi vain koulukirjan sivuilla, ja sitten myöhemmin lasten Minttu-kirjassa, jossa vaellettiin vadelmaviidakossa.
Nyt pitäisi kaiketi puhua vaapukoista, niin ainakin ensimmäinen Lemin-naapurini haastoi. Se onkin kaunis sana, ja kyllähän marja vähän vaappuu oksassa enne kuin tipahtaa maahan tai sankoon. Eukkomamma vaan ei meinaa osata vaapukkaan mennä, vaan aina vattuun tekee mieli.
Eikä meinaa syksyllä puolaankaan mennä, vaan kirjakielisesti puolukkaan. Pari vuotta sitten tosin kävi vattuaikaan Puolassa.