Heljäirimeli puki kesän taittumisen syksyksi runon muotoon.
Kuva: Markku Peutere.
Pirtelö
Harmaahapsisella jäkälällä
Jumalan helmet.
Punaposkisia,tertuiksi punoutuneet
vihreillä lehdyköillä somisteltu.
Tuolla ne ovat,
kankaan jäkälöityneessä selässä.
Itse poimitut siniset helmet,
tuosta ne otin kaarevien varsien nenästä,
tuulen tuivertaessa rannan aaltoja kuunnelleet
kasvaneet petäjän varpailla.
Hillankeltaa,
sammaleen kosteissa hiuksissa kohonneina
tupasvilla tyynyllä levänneinä
suon sylissä hoivatut.
Suomättäissä kirpakka voimahelmi.
Tuli ihminen kohmevarpaineen
kylmäpehmoon jalkansa upotti
terät neulotussa villassa kumikuomassaan.
Kahmi vasunsa tulvilleen.
Kiipesi aurinko taivaan kumottuun kupuun,
valutti keveät värit suonpeitolle
vaatetti tilkkuraidoin kosteikon
kumosi mehukasta hillankeltaa ja karpalonkultaa.
Äänettömyys puhui väkevät sanansa
avarakatseiselle aavalle
jäniksen rusinoille ja
kahlatuille hirven jäljille.
Ihmisen vähäinen tuli leimahti
hapuillen aavan tuoksua
Jumalan helmiä kopassaan,niijaa hän.
Heljäirmeli