Teksti ja kuvat: Sirkka-Liisa Vaalivirta
Keväinen kasviretki vei metsään, jossa myös pakettiauto kukkii.
Aurinko paistaa, linnut laulavat. Onneksi ei tuule, sillä ympärillä kurkottaa taivasta kohti lähes koskematon metsä, ja lukematon määrä keloja.
Joissakin puissa on kuivuneita kuusenoksia rautalangalla runkoon sidottuina. (Metsän entisen omistajan mukaan tapa piti puut terveinä.)
Jalat uppoavat pehmeään sammaleeseen, siellä täällä kasvaa yövilkkaa, ja viime kesän mäntykukat rujon ruskeina kertovat tulevankin kasvupaikan. Muutama komea korvasieni koukuttaisi sormia – emme kuitenkaan ota niitä. Laulurastas laulaa hieman erikoisella tavallaan.
Yhtä erikoisella tavalla on puita nauhoitettu kankaista leikatuilla suikaleilla. Näin oli kuulemma merkattu sekä polttopuiksi kaadettavat kelot että muutamat erikoisesti säästettävät rungot – omistajat varmaan tiesivät myös tarkkaan, mitä tarkoittivat epämääräiset maalitäplillä leimatut puut, punaista ja keltaista sikin sokin.
Kun sähkömies oli metsästä tultuaan tuumannut isännille, että moto pitäisi metsään saada, ei siellä kohta enää mahdu kulkemaan, niin isäntä myönteli, että pitäis, pitäis, mutta kun ei tässä enää rahaa tartte.
Metsässä pesii puukiipijä, pohjantikan jälkiä näkyy rungoilla, palokärki huutaa. Hirvi on painanut jäljet sammalikkoon. Ehkäpä mäyrä on kaivanut herkkupaloja maasta.
Tulemme vanhan kuparilinjan kohdalle. Aukko näkyy hyvin metsässä. Sähkömiehille salaperäiset isännät eivät juuri vioista valittaneet. Isännät olivat kerran kaataneet puun linjalle, ja kun vikaa lopulta etsittiin, löytyihän se paikka. Runko ja oksat oli tarkkaan korjattu pois ja kanto peitelty huolellisesti sammalilla.
Toisen kerran toisen puun latva oli katkennut linjalle, mutta isännillä ei ollut aavistustakaan, missä vika oli. Kuitenkin paikalle johti lumeen poljettu polku, ja jälkien perusteella paikalla oli useampana päivänä hartaasti pohdittu, kuinka saisi itse korjattua vian.
Tulemme nuoreen koivikkoon. Se on hyvässä kasvussa olevaa istutuskoivikkoa. Sirittäjä hypähtää oksalle kertomaan, että pesäpaikkoja löytyy. Mesiangervot ja nokkoset kasvavat jo korkeana kasvustona. Taloa lähestyessämme huomamme, että myös lupiini on ottanut tiukasti jalansijaa vanhoilla pelloilla.
Rakennukset ovat sortumassa. Joka paikka on täynnä tavaraa. Toinen veljeksistä oli kerännyt sitä kaatopaikoilta talteen. Asiaa ihmetteleǘälle oli sanonut, että kun tulee sota-aika, niin hän myy niitä sitten. Tiesi varsin hyvin, että silloin kaikenlaisella tavaralla vaatteista lasten leluihin olisi arvoa!
Navetta on päässyt huonoon kuntoon.
Pihamaata ja peltoa hoidettiin hyvin äidin eläessä. Siitä kertovat monet pihapiirin villiintyneet pensaat. Kun äiti kuoli, poikien ruokahuolto sai kolauksen. Pitkään elivät vain lenkkimakkaralla, kunnes keksivät, että keväällähän pannaan perunaa maahan – voisikohan niitä keittää ja syödä!
Kaupoilla ja asioille he vuosikausia ajaa huristelivat kuplavolkkarilla, mutta enimmäkseen miehet viihtyivät omissa oloissaan omiaan puuhastellen. Eivät juuri kyläläistenkään kanssa yhteyksissä olleet. Pikkutytöt hiukan pelkäsivät outoja miehiä, mutta elämään sai jännitystä talon nurkilla hiippailemalla.
Sammaloitunut pakettiauto on seisonut paikoillaan varmaan kymmeniä vuosia. Ehkä se on Veli-Einon sotatarvikevarasto sekin, kun kaikki muut paikat ovat jo täynnä.
Viimeisenä talossa asusteli Veikko. Tupaan johti kunniakujana käytettyjen saappaiden ja luettujen lehtien rivit. Mitään ei ole koskaan heitetty hukkaan. Kaikki tällä tilalla kertoo siitä. Elämä on ollut rauhalista, työntäyteistä, vaatimatonta.
Ehkä tälle Lehkosen noin 50 hehtaarin metsälle saadaan jolloinkin viittoja ja polkuja, pitkospuita suolle, ja tarinat ehdottomasti talteen!
Seppo Vuokon (takarivissä oik.) järjestämään retkeen tyyväinen porukka Kunttulantien ja Saunasaarentien risteyksessä Savitaipaleella.