Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Harmittaa Lappee-Jukolan järjestäjien puolesta. Monet jättivät sateessa syömättä, ja peltoparkitkin menivät kuravelliksi. Autoja hinattiin varmaan kylän kaikilla traktoreilla. Lopulta parkkiin ei enää päästettykään autoja, joten myös parkkimaksut jäivät saamatta.
Tuuli hakkasi isoja telttoja, joissa näytti kauppa käyvän. Ostettiin toki muutakin kuin sadetakkeja ja -kaapuja.
Jos ilma ensin näyttikin siedettävältä, niin rynnäkkökiväärin pauke taisi repäistä pilvet Venlojen lähtiessä metsään.
Aivan uskomaton määrä poninhäntäpäisiä tyttösiä ja hiukan enemmän elämää nähneitä naisia pyrähti matkaan.
Katsojaa pelotti tuuli , ettei vain kilpailijat jää kaatuvien puiden alle.
Kisaa pystyi seuraamaan skriiniltä, paitsi rilleillä, jotka olivat koko ajan märät, eikä minkäänlaiset liinat pysyneet taskussa kuivina! Mukava ratkaisu oli, että yksi osuus juostiin keskellä yleisökatsomoa, siinä sitä sai ihmetellä monenlaista tyyliä ja taivastella märkiä ja kuraisia juoksijoita!
Heituinlahtelainen Silla Saalasti (kuva teltassa) oli ensi kertaa mukana juoksemassa.
Hän kilpaili Saimaan ammattiopiston joukkueessa, jossa vain yksi oli aikaisemmin ollut Venloissa mukana. Tavoitteeksi olivat ottaneet, että kaikki rastit löytyy, ja vaihtoon tullaan. Ja vaikka Sampo-joukkue ei ihan tuhannen paremmalle puolelle päässytkään, niin muuten tavoitteet kyllä saavutettiin.
Silla kertoi, ettei tuuli haitannut metsässä ollenkaan, eikä sadekaan. Oli raikasta , ei edes janottanut, joten juomarastille ei tarvinnut poiketa. Tuntui mukavalta kilpailla isossa porukassa tasa-arvoisina niin hyvät kuin huonotkin suunnistajat. Tämä ensimmäinen kerta innosti Sillaa jatkamaan, nyt vaan harjoitellaan, ja seuraavan kerran taas metsään, oli sää mikä tahansa. Ehkäpä kotimatkalle aamusella lähtiessä pilvien rakosesta pilkahtanut aurinko lupasi hyvää seuraavaan koitokseen!
Jukolan henki ei siis sateessa sammunut. Jälleen kerran sai ihmetellä, miten pienet lapset viihtyivät ja jaksoivat rämpiä kurassa. Tällainen vanhempi mummo-ihminen uupui lopulta, edes metsäkirkkoon ei lopulta uskaltauduttu huojuvien puiden alle ja litimärin farkuin.
Kisaakin oli lopulta paras seurata suuressa teltassa, jossa iso ruutu tarjosi himmeää kuvaa reitin varrelta.
Kotona sitä sitten ihmetteli, että missä ihmeen sementtihommissa on iltansa viettänyt, niin harmaat ja kovat oli farkunlahkeet, ja repusta sai kaataa silkka vettä. Että sellainen Jukola tällä kertaa.