Teksti ja kuva Sirkka-Liisa Vaalivirta
Molemmat näistä kirjoista ovat pullollaan mielenkiintoista tietoa ja tarinoita.
Voi vain ihmetellä kirjoittajien valtavaa tietämystä luonnosta. Nämä kirjat eivät vanhene vuosien myötä. Ilmasto kyllä muuttuu, luontokin muuttuu, mutta vielä sadan vuoden päästäkin näitä kirjoja on mielenkiintoista lukea. Ja juuri siksi, että luonnossa mikään ei koskaan voi säilyä sellaisenaan.
Ensimmäiseksi valitsin Seppo Vuokon ”Latva pilviä piirtää”, Maahenki Oy:n kustantaman puukirjan. Kirjassa on runsaan tekstin lisäksi paljon kuvia, joita ovat ottaneet esimerkiksi Kurt Fagerstedt, Ilkka Kumpunen sekä Juha Valste. Pääkuvaajana kuitenkin Jorma Peiponen, jonka luontokuvanäyttelyä ”Niityllä” saatiin ihailla Mäntyperän kamarissa vuonna 2005.
Kirja alkaa alusta, joku sanoisikin, että se on kertomus luomiskertomuksesta. Kuinka tulivat jäkälät ja kortteet, kuinka lopulta puut, joista kai kirjaa lukiessaan tuntee yhä pudonneensa. Tutuksi tulevat tuhkaan hautautuneet metsät, elävät fossiilit ja monet muut ihmeet.
Kuinka pohjoisen puut kestävät tuhansien kilojen tykkytaakat, kuinka pienenpieni vaivaispaju, kaunis ja korumainen voikaan oikeasti olla puu! Kirjaa lukiessa tekee mieli myllätä lepän juuristosta sen hullunkurisen näköisiä juurinystyröitä, maan typpivarastoja.
Kirja pureutuu jopa miettimään, onko puilla aivot ja sydän! Muistan, kuinka kuopukseni pohti samaa asiaa niin pitkälle, että ihmetteli, miten puut oikein lisääntyvät – jospa ne yöaikaan lähtevät liikkeelle tapaamaan toisiaan.
Tutkijalla täytyy olla lapsenomaista etsimistä, mitään ei saa pitää mahdottomana, tai sulkee pois monta mielenkiintoista teoriaa. Niitä tässä kirjassa riittää. Olen varma, että jos joskus saan sen kokonaan luettua, voin huoletta aloittaa uudestaan alusta. Niin mielenkiintoisia seikkailuja sivut ovat täynnä, faktaa tietenkin, mutta seikkailun muotoon kirjoitettua!
Kirjan loppuahan ei saa koskaan kertoa, mutta tietää saa, että havupuutkin tekee marjoja – tosin nekin ovat oikeasti käpyjä. On myös olemassa polttavia nokkospuita, ja pihkapisara kertoo, miten fossiileja voi syntyä. Huomionarvoista on myös, että kirjoittaja kiittää vaimoaan Irma Vuokkoa tekstin ”kömmähdysten” oikomisesta. Onneksi kumpikin selvästi haluaa tarjota lukijalle herkullisia, lähes satumaisia hetkiä luonnontieteen parissa.
Toinen kirja on perhosmiesten Kimmo Saarisen ja Juha Jantusen ”Päiväperhoset matkalla pohjoiseen”, lisäotsikkona ”Ilmasto lämpenee – lajisto muuttuu”. Tämä kirja on selvästi tietokirja. Se perustuu vuosien 1991-2012 päiväperhosseurantaan, jonka perusteella voidaan ennustaa myös tulevaa.
Heti ensilehdellä mainitaan vuodelta 1988, että Suomen luonnosta on löytynyt vain yksi karttaperhosen toisen sukupolven muoto, se mustavalkoisen kirjava. Vuonna 2012 lintuharrastaja Konnunsuolta mainitsi, että näitä lenteli siellä jo satamäärin! Jo tämän yhden lajin perusteella huomaa, että jotain on todella tapahtumassa.
Helpompi ehkä on kenen hyvänsä muistella takavuosien neitoperhoa, suurta harvinaisuutta, joka ei pystynyt talvehtimaan Suomessa. Nyt se on yleinen, ja keväällä talvehtineita yksilöitä heräilee yhtäaikaa muiden kevätperhosten kanssa.
Kirjassa jaotellaan päiväperhoset, kerrotaan niiden ravinnosta ja elinolosuhteista, uhanalaisuudestaja uusista tulokkaista. Samalla haikaillaan pohjoisen päiväperhosia, joilta ilmastonlämpiäminen vie elintilan, tarkkaa vuotta ei tiedetä, mutta suunta on selvä.
Kirja on erittäin mielenkiintoinen ja yllättäin sieltä osiosta ”terveisiä seurantalomakkeilta” löytyy omatkin terveiset ritariperhosesta, joka aiemmin oli yleinen omalla ruudulla, mutta biotoopin muuttumisen myötä myös perhonen on lähes hävinnyt.
Tämä kirjan muutoin mielenkiintoinen osio saa hiukan moitteita. Kun tekstissä on pohjavärinä sinertävänvihreä ja teksti hyvin pientä, on ainakin tämän eukon vaikea lukea. Kirja on muutenkin melko pientä tekstiä, monet perhokuvatkin ovat pieniä. Toisaalta on mielenkiintoista, että myös perhosia merkataan – ei rengasteta, ei laiteta gps-seurantaan, vaan tussitäplä esimerkiksi tesmaperhosen siiven laitaan!
Koska kirja perustuu päiväperhosseurantaan, jossa Etelä-Karjala on mainiosti edustettuna, on sivuilla paljon karttoja, kaavakkeita, kaikenlaisia pylväikköjä, jotka kertovat muutoksesta perhosmaailmassa. Kirja on silti viihdyttävä, hauskakin.
Selkeitä ohjeita annetaan myös linjalaskentaan ja eri maastotyypeihin, joista voi juuri tietynlaisia perhosia löytää. Mielenkiinnolla odotan,kuinka suuria muutoksia on tapahtunut sitten, kun tämän kirjan vaikka kymmenen vuoden päästä otan uudestaan luettavaksi.