Teksti ja piirros Sirkka-Liisa Vaalivirta
Kesä – tai se vuodenaika, joka oli silloin kun kesän piti olla, oli hyvin erikoinen. Kärsittiinköhän missään täällä kotimaassa kuivuudesta. Ei ainakaan Mäntyperällä!
Silti eukko on uskollisesti pitänyt sadevesiastiat räystään alla sen kuivan päivän varalta. Ja ihan entiseen malliin huuhtonut vessan tiskivesillä, vaikka on ollut varma siitäkin, ettei kaivon kuivumisesta ole tietoakaan. Maailma pelastuu, kun eukko säästää vettä!
No, tänään aloin kuitenkin tyhjentää toista isoa muovista perintötynnyriä. Parina syksynä niihin on jäänyt vettä, jäätyneetkin ovat ruojat, ja molemmat ovat sitten haljenneet pohjasta. Sitä olen ihmetellyt, että halkipohjaiset tynnyrit silti pitävät vettä! Ehkä se sauma jotenkin painuu umpeen, kun tynnyri on oikein päin, ja vettä täynnä.
Tänään on ollut lopultakin ihana ilma. Eihän se lämpömittari enää kovin korkealle nouse, vajaat kahdeksan astetta plussaa, mutta näin perjantai-13-päiväksi ihan hieno lukema. Toiset kertoivat, että kylillä on satanut. Ei täällä.
Sen verran tiputteli, että päivän aviisi sai muutaman täplän sivuilleen. Heittäydyin näet kesäisiin tunnelmiin, kun se aurinko niin somasti paistoi tuohon pihaan. Eukkopa joi päiväkahvit pihalla, ja luki siinä sivussa tarkasti sanomalehden, sähkölaskun kaikkine laskelmineen ja selityksineen sekä vielä Kuntatiedotteen.
Kiikarit ja kamera olivat siinä käden ulottuvilla, ja siltikään ei ehtinyt kumpaakaan käsiin ottaa, kun haukkuvat hanhiparvet toinen toisensa jälkeen viruivat yli. Kirkkaan sinisessä korkeudessa ne välkkyivät kuin pulmuset mustavalkoisina auringon sattuessa sopivasti siipiin. Uskomaton näky. Eukkonen haukkoi henkeä, ja ihasteli niskat kaksin kerroin.
Tuuli hiukan pyörähteli pihassa, mutta eukko päätti olla tuulta tuiverampi, otti haravan kauniiseen käteen ja alkoi haravoida ympyrän kehällä. Tuulen mukaan paikkaa vaihtaen, ja niinpä yhteistoimin saatiin kärrättyä ulkorakennuksen taakse monta kärrylistä lehtiä. Sinne siksi, että siellä on yhä vuosikymmenien roinia, oksia ja lankunpätkiä joita en ole saanut raivattua mihinkään.
Nyt niitten päälle tulee ”ajomaata”. Vien vielä puutarhasta tulikukkien, unikoiden, akileijojen ja palavanrakkauden kuivettuneita varsia siemenineen, jospa nuo ruojat saisivat sinne kukkatarhan aikaan. Mäntyperän eukko siis sievästi sanoen ”lakaisi roskat maton alle…”
Hieman haikeutta oli ilmassa, sillä yksi pihan parhaista puista, upea iso metsälehmus pudotti tänä syksynä lehtensä viimeistä kertaa eukon haravoitavaksi. Puu on esikoisen puu, hänelle istutettu ja hellästi hoivattu. Tänä kesänä se näytti sellaiset ilveet, että sain tuosta ruojasta kyllikseni.
Kun kasvihuone laitettiin pihaan, en todellakaan arvannut, että lehmus ei päästä auringon hiventäkään lävitseen. Kasvihuone saa aurinkoa vasta myöhään iltapäivällä, ja silloin todellakin yht’äkkiä liikaa! Koko kesän eukko on siis ajatuksissaan kaatanut tuota komistusta (tähänkin voisi panna ”tuota ruojaa”, mutta rupesin jo ymmärtämään sanan merkityksen…) hiukan huonolla omallatunnolla, onhan se kuitenkin pojan puu.
Puolustelen tulevaa tekoani monella tavalla, eikä huonoin ole se, että metsälehmus tekee vesoja, ja saa tehdäkin. Mikään niistä ei ehdi enää minun aikanani kasvaa kasvihuonetta varjostamaan!
Mäntyperällä on aloitettu myös talvilintujen ruokinta. Vartavasten ostin ison kimpaleen läskillistä possun etuselkää, pikkusen rippeitä Harmille, eukolle ja mahdolliselle toiselle immeiselle mahtipala, ja lintusille sitten nahka ja paksulti läskiä. Siellä se nyt roikkuu keittiön ikkunan alla jyväautomaatin ja rasvamakkaran vieressä.
Ihan ikkunalla on vielä kesäinen pelakuuastia. Siihen olen laittanut yhden rasvapötkön kukkien alle, ja valtava on jo ruokailijoitten määrä. 20-25 talitiaista, viisi sinitiaista, kolme närhinruojaa… Tänään pihassa oli vielä parikymmentä vihervarpusta, hömötiaiset siperianpihdan käpyjä purkamassa, korpit kronkkumassa ja pyörihän se varpushaukkakin, ei onneksi ruokaa etsinyt, etelänmatka oli mielessä.
Vihervarpuset kiertelivät puita keväisiä ruokapaikkoja mieleen painamassa, mutta tässä pihassa ei leppä tänä vuonna käpyjä tehnyt, vaikka tähän kuvan laitankin.
Ihmettä se on Mäntyperän eukon mielestä tuo ajan kuluminen. Lopetti lopultakin lopullisesti tuon näyttelytoiminnan Mäntyperällä, ja ripusteli omia ”taideteoksiaan” seinille. Ja ihmetteli aina miten hirmupitkä aika jonkun piirustuksen syntymisestä onkaan. Niinkuin tämänkin lepänoksan, joka on ollut pakinakuvituksena kolmekymmentä vuotta sitten!
Papukaijamerkki sille joka sattuu muistamaan! Sen voi nyt muistinvirkistämiseksi laittaa vihervarpusillekin, jotta löytävät seudut joille passaa keväällä palailla.
Ikkunan alla ruokintapaikan pihlajassa talitiainen päättää siirtyä viisaasti vihanneksiin, oikeammin pihlajanmarjoihin. Se kiskoo ja kiskoo marjaa, jalat tanassa ja niska tiukkana. Lopulta marja irtoaa, lintu kuljettaa se pari oksaa ylemmäs, nokkii nautinnollisesti ja pyyhkii sitten nokkansa sievästi oksaan. Hyvää ruojakuuta!
