Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Muistot veivät tämän eukon kymmenien vuosien taakse heti, kun näki ilmoituksen tästä konsertista. Entiseen Leningradiin, sen Mariinski-teatteriin katsomaan balettia, Gisellaa.
Se oli sitä aikaa, kun Ladoista piti parkkeeratessa ottaa esim. pyyhkijät talteen varkaitten varalta, ajalta jolloin itäisen maan tuttu meni lähes hurmokseen, kun sai rikkaan naapurimaan tuomisina autoshamppoopullon. Aikaan, jolloin oman maan kansalainen sai ostaa oopperaan vain kaksi lippua kerrallaan, ja muutamat matkalaisen ylimääräiset ruplat olivat hänelle niin suuri raha, ettei sitä uskaltanut vastaanottaa…
Ajat ovat muuttuneet, ja vanha kulttuuri on päässyt kukoistamaan vapaammin. Uskomaton on nykyisen Pietarin Oopperan kamariorkesterinkin matkustusmäärä, maat joita on kierretty ja tulevaisuuden uudet kiertueet. On aika ihmeellistä, että tällainenkin suuren maailman tuoksahdus pienelle paikkakunnallemme on saatu – ehkäpä ei viimeistä kertaa.
Tässä muodossaan ooppera on toiminut vuodesta 1987, voittanut perestroikan ajan vaikeudet ja löytänyt vakiintuneen paikkansa Pietarin musiikkielämässä. Loistavat taiteilijat esittävät varsin monipuolista musiikkia, eivätkä turhaan ole palkittuja ja toivottuja esiintyjiä. Uskomaton on kierrettyjen maitten määrä. Englanninkielisessä käsiohjelmassa mainitaan mm., että olivat ensimmäisiä venäläisiä teatteriryhmiä, jotka vierailivat Amerikassa syyskuun 11.päivän jälkeen 2001. Palkintojen ja kierretyjen maitten lista on huikea.
Konsertti alkoi hauskasti, luulin tulleeni Euroviisuihin! Orkesteri johtaja Robert Luter oli oikein hyvä esimerkki suuren maailman teatraalisesta kapelimestarista, joka paimentaa laumaansa ihan omana ohjelmanumerona koko ajan. Hienot olivat tahtipuikon kaaret, ja käden hienostuneet liikkeet. Harmi, että soittajat olivat niin alhalla, ettei varsinaista soittoa voinut nähdä. Alttarimme oli todellinen orkesterimonttu. Basson sentään näin, ja kuulin (se on jotenkin niin tärkeä minulle!)
Figaro vei heti kättelyssä sydämeni. Dimitry Udi näytti meille mitä ooppera on, täydellinen suoritus pienessä tilassa. Voi Figaro-parkaa , jota revitään sinne tänne! Heti olisin halunnut nähdä koko jutun. Nyt kun meillä näytetään jo kolmatta Tuntematonta sotilasta, niin samalla tavalla nämä oopperat, vanhat tutut ovat aina erilaisia esiintyjistä ja paikoista riippuen.
Pähkinänsärkijää odotin kovasti, sen olen nähnyt ainakin kerran, ja voi , kyllä siinä pähkinöitä särkyi, mutta niin pienen murusen sain, että lisää, lisää olisin kaivannut. Terävät kuoret sinkoilivat varmasti etupenkkejä pidemmälle, kirkon holveihinkin asti, mahoton meininki!
Marfana tähtisilloilla aarioi Evgeniya Kravchenke. Oopperassa myös elekieli on tärkeää, laulettu kieli kun ei koskaan ole kaikkien hallussa, eikä välttämättä tarkasti kuultavissakaan. ihmeellistä se on tuo laulajan äänenmuodostus. Ei siinä mikrofoneja tarvitse vaikka orkesteri pauhaa takana. Ja ihan näillä eleillä ja ilmeillä laulaja kertoo äänellisen tarinansa merkityksen. Kokonaisuus on täydellinen pikkusormea myöten.
Aivan uskomattoman näytön täydellisestä äänenkäytöstä esitti Denis Zakirov laulaessaan ”Una Furtiva Lagrima”, Nemorinosin romanssin. Miten voi niin ohuesti ja sydämeen käyvästi laulaa, ja toisaalta mahtavalla voimalla. Joku kertoi saaneensa vedet silmiin, minulla kasvoi korvat!
Vedet tuli silmiin, mutta naurusta ja ihmetyksestä kun Karoliina Shapovalova keikisteli ”Cavatina di Rosina”na. Kuinka jonkun ihmisen kurkku voi olla viimeisen päälle viritetty soitin! Ja mikä valloittava ilkikurinen veikistely kaiken kurkkutaituruuden lisäksi. Kuvaa en saanut, tai malttanut häiritä esitystä, tallensin omaan päähän, enkä unohda!
Aivan toisenlaiseen tunnelmaan meidät heitti eleetön iso mies Sergei Aleschenko laulaen Nadirin romanssin oopperasta Helmenkalastaja, ja upea punapukuinen matalaääninen (mezzosopraano?) Larissa Pominova oli kuin luotu Bujonin prinsessan aariaan.
Konsertti päättyi Traviatan juomalauluun, jossa esiintyivät kaikki yhdessä. Ainoa vika, että tähän se päättyi. Me kyllä taputimme seisten, taputimme ja halusimme lisää. Mutta mielestäni luovutimme liian helposti. Olen ihan varma, että ylimääräinen oli varattu. Suuressa maailmassa taiteilijat menevät ja tulevat, ablodit saattavat kestää tuntikausia.
Minulla olisi ollut sekä aikaa että tahtoa vaatia lisää -olisiko yllätyksenä tullut vaikka pätkä Punaista viivaa, vai peräti Myrskyluodon Maijaa, ehkäpä Finlandia tai – Säkkijärvenpolkka. Tämä kuitenkin päätöskuvaksi – valitettavasti.
Otan todella vastuun kaikista virheistä tässä kirjoituksessani. Sen paremmin kielitaitoni kuin musiikintuntemuksenikaan ei riitä kertomaan muuta kuin sen miltä ”miusta tuntuu”. Tältä tuntui, kiitos!