Teksti ja kuva Sirkka-Liisa Vaalivirta
Toiveikkaana tartuin tähän kirjaan. Sen kannessa kohoaa kuumailmapallo upeanväristen pilvien keskellä.
Korissa huiskuttaa Amanda, irtolaiselämää viettävä nuori nainen. Hän on matkalla Pariisiin Duplessis-nimisen miehen tilapäisenä omaisuutena uneksien jostain ihan muusta.
Unelta kirjan alku tuntui lukijastakin. Teksti oli hyvin outoa, heittelehtivää ja omituisia kielikuvia täynnä. Harkitsin jo kirjan hylkäämistä. Mutta kirjan etusivun lainaus ”Niin syvä, niin hirvittävä hiljaisuus vallitsee näillä syrjäisillä tienoilla, että houkuttaisi kysyä itseltään: olenko enää elossa? Mutta sittenkään täällä ei vallitse kuolema; vaan elämän poissaolo. ” (Camille Flammarion), sai minut jatkamaan.
Oli toki toinenkin syy. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Seilin saarelle. Olen käynyt siellä. Sen historiasta kerrottiin meille matkalaisille, että siellä oli ollut leprasairaala, ja koska tätä kammottavaa tautia ei voinut parantaa oli siellä myös oma viinatehdas. Niinpä spitaaliset kulkivat pihapiirissä ympäripäissään märäntyvät sormet ja elimet tippuen, kunnes kuolivat. Ympäripäissään.
Rakennuksia oli vielä jäljellä, ja nämä tarinat varmaan vielä värittyivät mielessäni. Mutta sitä en muistanut, että saari toimi myös naisten hullujenhuoneena ja irtolaisten rangaistusvankilana.
Jos näit muutama vuosi sitten elokuvan ”Prinsessa”, joka kertoi hullujen huoneessa eläneen naisen tarinan kaikkine ihmeellisine hoitokeinoineen, sinun kannattaa ehdottomasti lukea myös Yön kantaja. Kirjan Amanda on elänyt 1864–1918. Kirjassa on muutamia otteita hänen ”sairaskertomuksestaan”, ja hoidoista, jotka vielä 1900-luvun alussakin olivat uutta ja toimivaa. Seilille Amanda Fredrika Aaltonen päätyi 1891.
On uskomatonta ajatella millaista elämä oli vain reilu sata vuotta sitten, ja millainen naisen asema. Vaikka nykyään puhutaan tasa-arvosta ja sukupuolisesta häirinnästä esiäiteihin verraten me elämme paratiisissa. – Ja monessa maassa maailmassa meidän sadan vuoden takaiset kokemukset ovat naisten nykyaikaa yhä.
Juuri nyt Saudi-Arabian naiset pääsivät ensikertaa katsomaan jalkapalloa, ja ensi kesänä saavat ajaa autoa. Jossain nainen on lupa kivittää kuoliaaksi, jos hänet on raiskattu. Joskus tuntuu, että yksi meidän suurimpia ongelmia on se vessanpytyn istuinrengas….
Pitkään Amanda uskoi olevansa vain tilapäisesti saarella. Kun käyttäytyisi hyvin, pääsisi pois. Oli suuri järkytys kuulla, että ketään ei ole koskaan sellainen onni potkaissut.
Arki eristyksineen, kylmäkylpyineen, sitomisineen ja lopulta jopa uskottuna työläisenä ei ollut ruusuilla tanssimista – paitsi silloin, kun kuvaan astui Isaksson, jonka verkkoja näppärä Amanda pääsi korjaamaan. Ensi kertaa eläissään Amanda oli onnellinen, varovaisesti toki. Onneksi, sillä eihän hullulle irtolaiselle sellaista suotu, ja Isakssoniltakin se vietiin pois.
Voi kuinka olisinkaan halunnut muuttaa kirjan loppua! Hetkittäin vihasin Katja Kalliota, miksi, oi miksi Amanda ei saanut sitä, minkä ehdottomasti olisi ansainnut.
Sellaistahan se on elämä. Vielä nykyäänkin. Ennen naisten elämää järjestivät muut, nyt meillä on täysi vapaus sotkea ja siivota sitä ihan itse.
Muuten: nämä kylmähoidot. Seilillä rauhattomia liotettiin jäävedessä, kunnes rauhoittuivat, tai olivat ” rangaistuksensa” kärsineet, nyt kylmähoito on huippu-urheilijoitten uusinta uutta! Mitähän kaikista muista tämän päivän hienoista hoitotavoista sadan vuoden päästä nauretaan tai kauhistellaan.
Suosittelen kirjaa luettavaksi sen erikoisesta kuvakielestä huolimatta. Tämän päivän huolien täyttämä elämä tuntuu Amandan (ja muidenkin) kokemusten jälkeen todella mukavalta.
Katja Kallio, Yön kantaja, Otava 2017