Ei se nyt ihan paukahtele, mutta… Mäntyperän kuulumisia

Teksti ja piirros Sirkka-Liisa Vaalivirta
Pitkien lämpöisten kesäpäivien jälkeen Mäntyperälläkin  tultiin sitten suoraan marraskuulle. Kaikki kukkivat scillat, krookukset ja leskenlehdet ovat painaneet  päänsä kohti routivaa maata, kuin hakeakseen vielä viimeistä kesäistä henkäystä äitimaan povesta.

Mutta eihän se auta. Kylmä sieltä hönkii sieltäkin! Ämpärin pohjassa kaikki huhtikuussa satanut vesi (yksi milli!) on riitteessä, eilen suurin innoin kylvetty ja kasteltu persilja kasvihuoneessa on saanut kohmeisen kuoren ja lasiseinillä kukkivat kuurankukat.

Keittiön  ikkunan alla sinitiaiset ovat toiveikkaasti kantaneet pesätarpeita pönttöön, tänä syksyisenä pakkasaamuna sen ovella kolkutteli juhlapukuinen kirjosieppo. Muuttakaahan muualle, kuuluttaa se omistajan elkein, äyskii käskyjään ruotsinkielellä, mitä turhista lepertelyistä, tämä kuuluu meille, olemme parempaa väkeä….

Mitenköhän tuossa käynee. Aina ei ensimmäinen varaus olekaan lainvoimainen.
Ovat  tainneet linnut oppia ottaa meistä ihmisistä. Jotenkin ei omaan oikeustajuun käy mitenkään tämä politiikka. Kun  moni on juuri tullut valituksi eduskuntaan, sinne missä meidän mölliäisten asioita on luvannut hoitaa kunnian ja omantunnonkin kautta, niin eikös vain ole taas jo heti ehdolla vielä pikkusen isompien lihapatojen ääreen.

Miten voisin tällaisiin päättäjiin luottaa! Entistä varmemmin tuntuu, että omiaan hoitavat. Ei enää muisteta vanhuksia tai lapsosia, ei niukin naukin toimeen tulevia pienituloisia tai eläkkeitään turhaan odottavia ikuisia pätkätyöläisiä, jotka kelpaavat vain tilastoja parantelemaan.

Kun suljet yhden oven, niin uusia avautuu, sanoi joku. Pula-aikaan takkia käännettiin melkein yhtä tiuhaan kuin nytkin, Mäntyperän eukkokin monet kerrat!

Ennen vaatteet tehtiin hyvistä kestävistä kankaista, ja niinpä tuli ratkottua monet sarkatakit, pestyä ja silitettyä vanhat osat ja ommeltua näistä uusia takkeja niin lapsille kuin itsellekin. Nykyään mainoksessa lukee ”parka”takki. Moni ei edes tiedä miltä tuntuu olla todella parka, eikä näitä parkoja juuri käännetä. Eivät kestä äidiltä tyttärelle eivätkä ratkomista. Eikä muodin muuttumista!

Mutta kevät on ollut tosi ihana. On tullut elettyä toukokuuta. Mäntyperän eukko aloitti haravoinnin heti, kun ensimmäinen pälvipaikka pihasta paljastui. Ruokintapaikka talon takana on siistitty, keskeltä pihaa samoin.

Monet pihakahvit on juotu, onpa ulkoruokinnassakin oltu kuin juhannuksen juhlassa. Paahteisella pihalla on puuro lämpöisenä suuhun saatu, voi on sulaa tirissyt leipäsen päällä. Ja nyt sitten pannaan taas puita pesään, ja villasta ylle, paukkuvat aamupakkaset siihen malliin.

Ylen onnellisena on eukko tuota vanhaa rautaharavaa pitkin pihapiiriä kuljettanut. Rapsuttanut ihan hullun lailla. Ja muistanut, kuinka kaipasi keväisin ulos juuri näihin hommiin silloin, kun ison perheen äidin aika kului sisähommia puuhaillen, ja aurinkoisen pihamaan rapsutukset olivat turha unelma.

Ja kun sitten alkoi oikein työkin, se josta pikkusen palkankin sai, ja tämä pienenpieni eläke alkoi karttua, niin sekin oli enemmän tai vähemmän siistiä sisätyötä. Illan tullen sama jatkui sitten kotisilla. Nyt ei jatku – en muista milloin viimeksi lattian lakaisin!

Osaa sitä nyt  arvostaa tätä ulkourheilun onnea. Kukaan ei pakota lattian lakaisuun, ei tiskaamaan, sopankin voi jättää keittämättä ja nauttia mieluummin kylmän viilin hyvin lakaistun pihan puolella lintujen konserttia kuunnellen, perhosten perässä pistellen tai hyttysten kevyttä tanssia ihaillen.

Ah tätä onnea! Näissä hommissa kolotukset ovat vain muistinvirkistystä, kertovat, että ollaan hengissä yhä!

Joskus  hirveän kauan sitten ihastuin Tevaniemessä pieneen sievään kukkaan, kaiheorvokkiin. Toin yhden taimen kotipiiriin, ja joka kevät olen sen etsinyt ja iloinnut sen helakan sinisistä kukista.

Toisinaan se on levinnyt nurmikolle ja rehottaa ryhdikkäänä, toisinaan olen etsinyt ihan turhaan  – ja sitten se putkahtaakin näkyviin ihan uudessa paikassa. Nyt olen haravoinut sen istutuspaikkaa tontin rajalla. Ei vielä pienintäkään alkua!

Laitan  tähän toiveikkaasti vanhan pakinakuvan kukkasesta, jonka lehdet ovat kuin  hennosti rutistettua silkkipaperia. Muodoltaan ne muistuttavat metsäorvokkia, joten monet kerrat on tullut konttailtua tutkimustyötä tehden.

Asioilla on täällä Mäntyperällä tietynlainen tärkeysjärjestys. Konttaaminen ei sisällä onnistu, jos pitäisi siivota allaskaappi tai sängynalus….

Ensi lauantaina on jälleen Tornien Taisto. Soppasirkut valloittvat silloin Mäntyperän tornin työpäivän mittaiseksi jaksoksi, ja tarjoavat soppaa ja pullakahvia myös muille asiasta kiinnostuneille.

Loistava tilaisuus tulla kartuttamaan myös omia 100-lintua-pinnoja! Saa nähdä taistellaanko tänä vuonna vesi- vai räntäsateessa, saadaanko lajeja niukin naukin neljäkymmentä vai rapasahtaako saldo lähelle kuutakymmentä, koskaan ei voi olla varma. Luontoa ei voi tilata, edes närhiä en voi käskeä ilmestymään tahtoni mukaan.

Luonnolle on antauduttava, heittäydyttävä ja nautittava ilmaistarjoilusta, käsikirjoitusta ei kannata tehdä eikä odottaa, lupaukset ja odotukset voi suoraan pudottaa laatikkoon jossa lukee : ”vaalivirtauksen vastuut”.

Heh-heh, hersyvää huhtikuun loppua, vakaata vappua ja toiveikasta toukokuuta