Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Metsä on ollut pitkään kuuma peruna vakoineen, ryteikköineen, peltoineen ja vain virkistyskäyttövaatimuksineen. Onpa noita tullut omakohtaisestikin paljon pohdiskeltua
Tietenkin metsälle olisi parasta, jos se saisi kasvaa ihan omaa vauhtiaan, puut pysyisivät sekametsässä terveempinä, kylväytyisivät itsestään, ja jokainen puu kasvaisi juuri sille parhaalla paikalla. Ja sitten tarvittaessa metsänomistaja voisi käydä hiljalleen kaatamassa sen mitä tarvitsee rakentamiseen tai lämmitykseen….
Luulen, että koko ajan mennäänkin pikkusen taaksepäin luonnollisempaan suuntaan, mutta ei sinne päästä nyt heti tässä just. Ja näitä kaikkia mahdollisuuksia ja esteitä mietin,kun kiipesin Elfingin torniin taas kerran. Tornihan on Valkealassa, sopivasti Repovedelle mennessä. Kun kiipeää satakunta rappusta (puusta tehtyjä!) pääsee näkemään metsän määrää. Sitä on silmän kantamattomiin!
Toisaalta kun miettii uutta sellutehdasta,jota pohjoiseen suunnitellaan, ja kuvittelee sitten sitä mahdotonta puun tarvetta, niin eipä nämäkään metsät pitkään riittäisi.Ja uuden kasvu vaatii miehen iän …
Ja tälläkin hetkellä ihmettelemme niitä julman pitkiä junia, jotka jatkuvasti tuovat puuta Venäjältä Kaakkois-Suomen tehtaisiin… Pitäisikö jo ottaa tolkku mukaan suunnitelmiin! Ilmastoa tuskin pelastaa se, että yhä enemmän tarvitsemme puuta rajan takaa. Pohjoisen puut kasvavat muuten hitaammin kuin nämä eteläiset.
Näenköhän aikaa ,jolloin haapa tulee arvoon arvaamattomaan. Se sopisi näihin puupeltoihin hyvin, kasvaa nopeasti, kylväytyy helposti ja siitä saa valkaisematta hyvää sellua, saunan laudepuista puhumattakaan..
Luonnonkukkapäivän retki Orrain metsiin
Savitaipaleen luontoihmiset olivat luonnonkukkienpäivän retkellä tällä kertaa metsässä. Seppo Vuokon vetämä retki keräsi hyttysiä pelkäämätöntä porukkaa parisenkymmentä henkeä huolimatta siitä, että päivä oli muitakin mielenkiintoisia tapahtumia täyteen puukattu.
Retkelle lähdettiin Partakosken tien varresta jyrkkien mutkien jälkeen kalliolouhoksen mainiolta ”parkkipaikalta”, jossa jo heti nähtiin erikoisia kasveja soramaalla: pienen pieniä liejujäkkäröitä, pyöreälehtikihokkia, ja konnanliekoa. Metsäautotietä eteenpäin matkatessa saatiin tutustua moneen tavalliseen pajulajiin, oli raitaa, mustuva-, kiilto- ja virpapajua. Ojan varresta nousivat rehevinä ruusuruoho, korpikaisla ja huopaohdake.
Opittiin myös erottamaan toisistaan pelto- ja metsäkorte, ihmeteltiin niittyhumaloita ja huomattiin puna-apilan kasvan mättäinä,kun taas metsäapila leviää laajoiksi kasvustoiksi.
Tien päättyessä pujahdettiin metsään. Se oli ehkä hiukan vaikeakulkuista, kasvusto oli melko köyhää, suopursua ja vaiveroa, mustikkaa ja muutamia hillankukkia. Puut olivat kituliaita, näreitten kuivat oksat raapivat kasvoja ja käsiä, repivät myssyjä päästä. Sitten tultiin pienen kosteikon reunaan.
Märässä happamassa notkossa kasvoi rehevänä suovehka ja raate, kummassakin muutama kukkakin auki! Siellä olisi varmaan löytynyt erilaisia sammaleitakin, ainakin notko valaisi metsän paljastamalla pikkuisen taivasta kulkijalle. Matkaa jatkettiin poluttomassa varvikossa, märässä sammalikossa, petollisia onkaloita väistellen.
Lopulta päästiin Onkilammen laavulle, hyttysten hyristessä innoissan evästelijöitten kimppuun.
Tulia emme kuivuuden takia tehneet, siinäpä tuota oli muutenkin soma ihastella lampea ja polun varren punavartisten keltatalvikkien nuppuja. Autoille päästiinkin loput pari kilometriä sitten ihan polkua myöten . Hieno retki taas kerran.