Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Helatorstai helli kansalaisia jo hieman lämpimämpänä, ja aika moni muisteli entisiä ripillepääsyjuhliaan ja sen helteitä. Minä muistelin vanhoja hanhiretkiä, huimia parvia ja huumaavia helteitä. Nyt päätettiin ajaa pitkästä aikaa Siikalahdelle.
Yllättävän paljon autoja oli parkkipaikalla, mutta kulkijat taisivat olla enimmäkseen ihmisiä, jotka olivat vain lähteneet ”jonnekin”, harvalla oli edes kiikareita mukana.
Polku laavulle oli tosi hyvässä kunnossa, satakieli hakkasi säkeitään, ja rohtoimikät kukkivat. Sinivuokot kasvattivat jo vaaleanvihreitä lehtiään keräämään kukintavoimaa ensi kevääksi. Näyttelyrakennus oli tietenkin kiinni, ja vuodet näkyivät hoidosta huolimatta myös vankoissa eväänsyöntipöydissä.
Metsät ympärillä olivat vielä valoisat, puut kuin kuolleita rankoja, joista turhaan etsi tikkoja koloillaan.Metsän laitaan on jossain vaiheessa ilmestynyt torni, jota ne muistanut ollenkaan. Siitä oli hyvä näkyväisyys luhtamaisemaan ja uudistetuille pitkospuille. Niissä on tilaa tallata ja tukeva kaide levikepaikkoineen.
Olen vieläkin varma, että näin siinä sinirinnan pyrähtävän, vaikka puskassa istuikin pensastasku…
Luhdan, ja toisen metsäsaarekkeen takana on sitten se vanha tuttu torni, liekö siinäkään kuitenkaan paljon vanhaa jäljellä, portaikkoja on uusittu, ja tilaakin tuntuu olevan enemmän. Näkyväisyys vastavaloon on kiikareille huonohko, kaukana olevista linnuista näkee vain muodon.
Mutta sivussa, nautakarjan laitumella makailee mahdoton määrä valkoposkihanhia! Niitä on joka paikassa. Turhaan etsin punakaulaista joukosta, mutta aivan tornin juuressa pusikossa on sentään rinnakkain pajusirkku ja pensastasku.
Kun laskeudun tornista, joku säikäyttää hanhet lentoon, ehkä ehdin juuri ja juuri….
Poikkeamme vielä piilokojulla. Tai oikeammin katsomassa, ettei sinne pääse epidemian takia. Mutta mahtava rakennelma sekin on. Pitkä tunnelimainen käytävä, reikiä tirkistelyä varten(?) ja sitten siellä päässä jossain se ihan oikea koju, johon olisi todella mielenkiintoista päästä!
Palaamme autolle evästelemään, vasta nyt palatessa muistan, että tuo pieni vihreä kasvi,joka peittää monet lätäköt metsässä on pikkulimaska, miten se on vuosi vuodelta vaikeampaa muistaa kasvien ja lintujen nimiä! Ja ihmisten!
Siltatiellekin on rekennettu matala ”torni”. Siellä ovat pitkäputkimiehet, asiatuntijat, todelliset lintumiehet, ovat juuri nähneet haarahaukan, mutta ähäkutti,joku ei ole nähnyt edes pikkusieppoa! Ja Mäntyperällä se takavuosina sekä näkyi että kuului vanhassa kuusikossa!
Tässä näin myös erikoiset kävelysauvat, valkoiset kainalosauvat, joilla iloinen nainen oli kulkenut vuodesta -80, eikä ollut kuulema estänyt mihinkään menemästä. Siinäpä ihminen, jolla asiat on tärkeysjärjestyksessä! Voi tehdä, mitä haluaa, tai jäädä kotiin valittamaan….
Ajamme vielä museotietä katsomassa, millainen paikka on Simo Häyhän museo, joka on vielä tutustumista vailla. Paikka jää vieläkin odottamaan, sillä suljettuhan sekin on.
Sen sijaan Jäppilänniemen taidetie on vapaasti auki. Se on ajettava edestakas, sillä niemeenhän se johtaa. Matkalla on vaikka mitä, mansikanviljelijän mansikoiksi malaamista kivikoista, vedessä kelluvaan norppaan, ja kivellä jököttävään selkälokkiin, puunkyljessä nakuttaa aidon näköinen palokärki, metsätaipaleella joka kivi on herännyt henkiin.
Ja pellonreunassa kurjella on niin iso muna, että pieniä ruskeita poikia siinä voi olla jopa neloset!
Kannattaa katsella tarkasti tienposket ja todellakin ajaa edestakas