Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Poikkeuksellinen huhtikuu vaihtui samoin säännöin toukokuuksi.
Pysähdyin leikkimökin nurkalle katsomaan kuinka sinitiainen kiskoi kaikin voimin hentoa säiettä katajan kyljestä. Lopulta se hentoisin varpain keri säikeet nokkaansa pieneksi keräksi, paikalle pärähti sen puolisko, ja sitten yhdessä pyrähdettiin jonnekin…Talvella ihmettelin samaa touhua oravalla. Ikkunan alla oleva kataja on ympärikuorittu ja kuljetettu pesän vahvikkeeksi.
Olen minä molempien pesiä nähnyt, vaan en ole koskaan ajatellut, että siellä on sammalien, heinien, ja naavojen seassa katajaistakin vahvistusta. Tiedänpä nyt tutkia tarkemmin, kun kohdalle osuu. Tänään katselin keittiön ikkunasta Harmin kanssa neljää punaruskeaa oravanpoikaa, joka riehakoivat siinä herkuttelemassa viimeisillä lintujen siemenillä. Vauhti oli melkoinen, ja pörröturkit haravoivat hännällään puiden runkoja ja nurmikoita…
Lämmin ja ihana vappu, ja viimeöinen sade saivat luonnon todella heräämään. ja joka päivä tulee uusia ääniä pihan laulukuoroon, eilen kirjosieppo tänään pajulintu…Vapunpäivän keksimme vasta illan suussa, että lähdetäänpä jokavuotiselle vappuajelulle. Kello oli jo lähes iltaviisi, joten kiireesti vaan hypättiin autoon, eväät jäi tekemättä, mutta autobongausta varten onneksi kiikarit sentään kummallakin.
Mikkeliin päin polkaistiin, ja tankattiin Ristiinassa koko reissun halvinta dieseliä, 1,183… Ja sinne asti olin ehtinyt tunnistaa vauhdissa jo tusinan verran lintuja, rastaita, lokkeja, muutama hanhikin ja pienimpänä västäräkki. Tuumasin kaverille, että kurjet ei taida enää pelloilla viihtyä, ovat varmaan pesimäpuuhiisa. Mutta kas, Hietasentien varren pelloilla oli jo yli kymmenen, ja upeasti kaartelevat tummat hiirihaukat, olivat vissiin itäistä rotua…
Tunti oli jo ajeltu, kun käännyttiin Otavaan päin. Levähdyspaikalla olisi ollut upeaa syödä eväitä, lämmintä vieläki +9, pilvetöntä, ja upeita, valtavia tervaleppiä ympärillä.
Mutta niitä eväitähän ei siis ollut! Tulimme Hirvensalmelle, jossa ihailimme sen valtavaa harmaakivistä kirkkoa.
Muistot tulvahtivat mieleen – tässä kirkossa olen varmasti joskus lapsena käynyt, kun isovanhemmat olivat Väisälänsaaressa opettajina. Kirkossa käynnit tulivat varmasti myös lapsenlapsen pyhäpäivän ohjelmaan.
Miten valtavia puita, tervalepikoita, haavikoita, jättikuusia ja -koivuja siinä kirkon ympärillä, ja järven rannassa silmänkantamattomiin. Jostain vaarallisia lahopuita oli juuri kaadettu pois, tuoreet kannot kertoivat hoitotöistä….millainen konsertti tällaisissa metsissä mahtaakaan illoin, aamuin kaikua! Viikon olisi helposti voinut viettää tuossa paikassa lintuja kiikaroiden, nyt ihailtiin vain hurjia puita!
Kun tienviitassa luki Nironkylä, kaveri tuumas, että ajetaanpa tuota, en kyllä tiedä mihin se vie…sain karttakirjan polvilleni, ja pistin sormen Tuustaipaleen kohdalle. Matkalla ajoimme läpi Tuusniemen Kuntoutumiskeskuksen. Valtavasti suuria rakennuksia, valtava kylä, mutta aivan hiljainen, ei autoja, ei liikettä pihoilla – onkohan korona iskenyt, vai onko toiminta kokonaan loppunut!
Voikoskella nälkä alkoi jo kurnia, mutta eihän nyt mikään paikka ole auki, ajateltiin Orilampeakin, mutta todellakin, Voikoskella ihmeteltiin myös sen vappuista rauhaa, vain koski pauhaa, ja happipullojen ”parkkipaikkalaanit” kasvavat vuosi vuodelta. Olihan matkan varrella ollut toinenkin koski, Kissakoski, jossa on oikein toimiva voimalaitos, Savon voimaa!
Yhtään ihmistä ei näkynyt sielläkään, mutta omalla vastuulla sai tutustumassa käydä. Sielläkin muuten metsät olivat isopuisia, ja ryteikköisiä, oikein sellaisia Jukolan viestin maisemia pitkät matkat pölyisen tien kummallakin puolen. Siellä sitä juoksija repisi muutakin kuin housunsa!
Kissakosken jälkeen sentään yksi hätä helpottui, ei nälkä, mutta tällaisen Toivolan pihasta löytyi puucee, jonka ovi oli ehdottomasti auki, kiinni sitä ei saanutkaan.
Kaveri ehdotti että koukattaisiin vielä Miekkakosken kautta vaikka kello oli jo hämärää ennustelemassa. Muisteltiin, että siellähän on se hyvä kesäkahvila, mutta todettiin samaan hyssyyn, että ei ne nyt ole auki. Tien varressa kuitenkin oli mainos, epäiltiin, että se oli jäänyt viime kesältä….
Mutta ei! Kesäkahvila oli juuri ollut ensimmäistä päivää auki, ja meille vielä kymmenen minuuttia. Simatarjoilu vapun kunniaksi, ja todellakin, pleksatusta luukusta saatiiin terassille kahvit ja munkit!
Ei voi onnellisempi olla kuin nämä kaksi huoletonta reissulaista, sanotaan että Luoja hulluistaan huolen pitää, ja uskoahan tuo piti! Kesäkahvila on suunnitelman mukaan avoinna koko kesän pe-la-su klo. 10-20. Kovasti kaipasin Miekkakosken kuikkia. Kannatti kaivata, kaksi siihen tuli kiikareitten ulottuville. Autobongareitten tunnistama lintumäärä 30 lajia.
Ja yksi yksinäinen kevätähti Toivolan metsiköstä…..
