Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Aika on kulunut aika isoin harppauksin, mutta nyt palaillaan lähiseutumatkailun mukaviin muistoihin.
Viimeksi jäätiin kaipailemaan kahvia hyvin jännittyneissä tunnelmissa, kun sulutus ei toiminutkaan, niin kuin olisi pitänyt… onneksi oli se Hämähäkkimies…
Oltiin ihailtu upeita kallioita, jyrkänteitä, joilla sitkeät hongat ja pienemmät petäjät pitivät tiukasti kiinni kiven pinnasta ja rakosista. Sulun takana näytti Kallion Kunkku tuijottavan kanavalla vierailijoita, näetkö tuiman katseen?
Kahvintuska alkoi olla todellinen, ja olihan paikalla pieni sininen koppero, jonka kyljessä luki ”Virtakiven sauna”. Ja sielläpä hymyili Lumikki, Johanna Tohka, joka kertoi aamulla töihin tullessaan tuovansa leipomukset mukanaan Virtakiveltä. Ja jos päivällä loppuu, sieltä toimitetaan lisää.
Tämä eukko oli luvannut kahvit tarjota matkakaverille, mutta sepä ei onnistunutkaan, sillä täällä kelpasi ainoastaan kortti, koronapelin ansiosta. Mutta todella maukkaat tuoreet leivonnaiset siinä kahvin kanssa nautittiin seuraten samalla kanavan touhua, perhosia ja koko ajan vaihtuvia katselijoita. Lumikki kertoi, että viikonloput ovat todella kiireisiä, mutta iloiselle hymytytölle työpaikka tuntui olevan mieleinen.
Ajeltiin eteenpäin pieniä sorateitä, ruokapaikkaa vähän toivottiin löytyvän, ja Vuolenkoskella sellainen olisi ollutkin, Rantamesta.
Silmiin kuitenkin pisti opaste ”Kilkkilän Farmi”.Oi, siellä olisi kaikenlaisia eläimiä, ja ruokaakin. Opasteen mukaan paikka on auki ihan vihoviimeistä päivää. Jälleen suunta siis kiemuraisille sorateille, jonka risteyksissä hyvät opasteet.
Aika hiljainen oli sitten piha. Puotirakennus oli kuitenkin auki. Mutta – oikeasti – paikka oli jo kiinni, syksy oli saapunut, ja ensimmäisessä isossa opasteessa päivä oli väärin! Ruokaa ei ollutkaan!
Ystävällinen emäntä kuitenkin piti (erehdyksen vuoksi) paikkaa auki, ja saimme (muutaman muun ihmisen kanssa) kahvia ja herkulliset pikkupitsat. Ostimme vielä kiertoliput eläimiä katsomaan… kylläpä niitä olikin!
Enkä missään ole nähnyt niin tarkkoja ohjeita: jollekulle sai antaa voikukanlehtiä, toiselle mitä vain vihreää, mutta varoitettiin kuitenkin nokkosista – ja strutseista, jotka ovat uteliaita, ja saattavat napata vaikka rillit silmiltä!
Oli uneliaita aaseja,
upeita riikinkukkoja, myös valkoisia,
tällaisia ihania pitkäripsisiä kiharatukkaisia laamoja ja alpakoita,
hevosia, kymmeniä erirotuisia kanoja, vaikka mitä! Ja aurinkoisella pihamaalla iltapäivää taitavat viettää paikan omistajat, viime vuoden Iitin yrittäjät Kilkkilät.
Jatkettiin kiemuraisia teitä eteenpäin, vaihtelevia maisemia, jossain viitassa luki Kalaksuentie, mitähän sekin tarkoitti. Yht’äkkiä tie tuntui päättyvän kuin seinään, edessä oli iso punainen tiilirakennus! Tie jatkui hyvin kapeana rakennuksen viertä, ja huomasimme olevamme voimalaitoksella…
Nyt alkoi minulla raksuttaa, tämähän on Mankalan voimalaitos, jonka tietämille johonkin taloon olen kouluikäisenä vienyt isän viestinä jonkun tärkeän paperin polkupyörällä Utista asti, aikamoinen matka lapselle.
Vieläkin muistan,kuinka kohta Kausalan jälkeen isän piirtämässä kartassa oli merkkinä tien oikealla laidalla suo, jossa oli nostettu turvetta seipäille kuivumaan…. nyt siinä on tienvarsipuita, ja takana ehkä peltoja. Ruokapaikka löydettiin sitten Matkakeitaasta, sekin monelle kovin tuttu paikka.
Semmoinen seikkailu se.