Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Jos Mäntyperän eukolla on yleensäkin vaikeuksia tunnistaa puolituttuja ihmisiä, niin nyt alkavat parhaimmatkin ystävät olla tuntemattomia maskiensa takana. Joskus näin kuvan, että maskeja voisi teettää oman kasvokuvan näköisiksi, mutta ei tuosta tainnut suurta myyntivalttia tulla. Ja olisiko se sitten ollutkin kiusaus tehdä niitä nuoruuskuvien mukaan…
Jotkut asiat sentään hoituvat kieltojen ja määräysten keskelläkin. Eukolla kävi taannoin jo nuohooja, joka ei noudata talon tapoja. Vaikka eukkonen kulkee päivät pääskytysten tupasessaan kengät (saappaat) jalassa, niin nuohooja vaan haluaa ottaa kengät jalastaan aina, kun tulee sisään katolta, taikka muuten vaan ulkosalta. Jo ennen nykyisiä määräyksiä hänellä on ollut hengityssuojain, ja oma nippu sanomalehtiä tuhkaluukkujen ja peltien tukkeeksi.
Tänä vuonna nuohoukset olivat hiukan myöhässä, kun korona kielsi keväällä kotivierailut. Kun kyselin, miten perhe on koronan kourissa pärjännyt, kun vaimo yrittää pitopalvelun parissa ja isäntä nuohoaa, niin totesi vain, ettei helppoa ole, mutta näillä mennään.
Pakkaslumet ovat olleet niin keveitä, että tähän asti eukko on omistaan selvinnyt, mutta kylläpä on mahtavat ja tiukat lumiläjät Savitaipaleen torin ympärillä! Kuka tietää, vaikka tuonne olisi jonkun auto unohtunut talvisen kuorrutteen alle. Kova jyske kävi, kun traktori hyökkäsi etukuormaajan kanssa kivikovaan penkkaan, ja kolautti kohta kuorman kerrallaan peräkärriin ajaakseen sen kohta lumenkaatopaikalle.
Yhteisvastuukeräykset on saatu myös alkuun. Kylille tuskin kerääjät kiertelemään pääsevät, mutta lipaskeräystä seurakunta muutamissa paikoissa kerää. Maskin alta saa ”näkymättömän” hymyn ja kiitoksen, tässä K-Marketin ovensuussa, jossa päivittäin on myös kahvipaikka.
Mietinnässä varmaan on, miten tavoittaa monet syrjäkylien ihmiset, jotka mielellään keräykseen osallistuisivat, kaikillahan ei ole digitaalisia mahdollisuuksia.
Savitaipaleen Hyvinvointiasema on monelle vielä uusi ja outo paikka. Sinne voi todellakin mennä kuin kotiinsa, kuten telkkarissa taannoin kerrottiin. Hiukan outoa on etsiä sitä ”kotiovea”, pitää kiertää talon taakse, ennen kuin haluamansa löytää. Käden heilautuksella avautuvaan ukseen tottuu varmaan pian, ja sitten onkin jo pitkässä käytävässä, johon on sinne tänne ripoteltu tavallisia tuoleja.
On aika hauska toive, että sairaana ei saa tulla – kukapa sieltä apua terveenä tarttis! Ymmärrän toki, että koronan oireita ei saa olla, maskit sensijaan ehdottomasti.
Siinäpä on sitten heti vasemmalla laboratorio, ja oikealla heti sairaanhoitaja, jolle pääsee ilman ajanvarausta. Se on todella hieno juttu! Ja mikä on odotellessa, kun seinillä on näin upeat värikylläiset maalaukset!(
Jotenkin tulee muumimaailma mieleen, hienoja yksityiskohtia hiiripöllöstä ketun korviin…
Tuntuu turvalliselta, kun hyvinvointiaseman rakensi kouvolalainen yritys. Kaikki tapahtui nopeasti. Elementit tuotiin hyvien etukäteisuunnitelmien mukaan nopeasti paikoilleen maanteitä myöten, jos kaikki muu menee yhtä hienosti, niin rakennus ei keiku eikä homeile. Ainakin rakentaja on sitten lähellä, jos valitella täytyy.
Ainoa harmi ja oikeastaan suuri surukin on se, että vuodeosastoa ei meille sitten enää ole. Muistan hyvin kuinka surullinen oli vanha mies, jonka vaimoa hoidettiin Taipalsaarella, ja sinne ei puolisolla ollut mahdollisuutta mennä katsomaan. Tässä tilanteessahan harva pääsee koronan takia ketään katsomaan, mutta kyllä toipuminen on takuulla nopeampaa, jos läheiset voivat vierailla potilaan luona!
Virmajoki on sulkenut uomansa Niskalammen kohdalta. Padon alapuolella jylisevät kuohut jääkuoren alla, ja saukot tepastelevat padolla, laskevat liukua jäätikön yli koskeen, kiertävät myllyn ja ovat jälleen valmiita uuteen laskuun. Koskikara niijailee vieressä hyväksyvästi, hienoa, kun on oikea talvi pitkästä aikaa.
Kyllä me koronastakinselviämme!