Berliinin keskustassa avattiin kesäkuun 21. päivä pakolaisille omistettu dokumenttikeskus, pakolaismuseo. Siellä on esillä myös esineitä ja valokuvia Lemillä asuvilta Karjalan evakoilta.
”Pako, karkotus, sovinto” (Flucht, Vertreibung, Versöhnung) nimeä kantava museo on Saksan valtion rahoittama, liki kymmenen vuotta kestänyt ja yli 50 miljoonaa euroa maksanut suurhanke. Se kertoo kahdeksan maan pakolaisista: ihmisistä, jotka ovat joutuneet muuttamaan pois kotoaan poliittisista, etnisistä tai uskonnollisista syistä. Heihin kuuluvat Karjalan evakot, ja heidän osuudestaan kokoelmassa vastaa historiantutkija, tohtori Klaus Reichel. Aineistoa kokoamassa oli myös hänen vaimonsa Kaija Reichel.
Reichelit ovat Lemin kesäasukkaita yli 40 vuoden ajalta. Lemillä asuvat säkkijärveläiset ja Karjalan siirtolaisten tarina oli Klaus Reichelille tuttu. Kun Berliinin dokumenttikeskusta alettiin puuhata, hänen osakseen osui luontevasti karjalaisten tarinan kertominen.
Kaksi kesälomaansa Reichelit käyttivät tiedon ja aineistojen keräämiseen. Lemiltä museoon päätyi muun muassa evakkomatkan tehnyt nukke, nukenvaunut, Suomen karttoja, sota-ajan sanomalehtiä ja valokuvia. Reichelit myös haastattelivat siirtolaisia: lemiläistä Mikko Virolaista, lemiläislappeenrantalaista Taito Salmea ja savitaipalelaista Matti J. Rautiota.
Lemiä enemmän esineistöä on kuitenkin Piikkiöstä, jonne siirrettiin väkeä Johanneksen pitäjästä. Kaija Reichel kuuli lapsuuden koulukaveriltaan tämän opiskelukaverista, jonka kotona on pienen museon verran Johannekseen Revonsaaresta kuljetettua tavaraa.
– Siellä oli kokonainen kesämökki täynnä muistoja: työkaluja, äidin morsiuspuku, häälahjaksi saatu kahviastiasto, vihkisormukset, vihkiraamattu, Kaija Reichel kertoo.
Kaikki nämä ovat nyt Berliinissä, myös pieni purkillinen Revonsaaren multaa, jota oli otettu mukaan siroteltavaksi aikanaan hautaan. Siitä museo sai osansa; näyttelyn kuraattori piti sitä kaikista arvokkaimpana lahjoituksena.
– Kaikki tavaroita luovuttaneet niin Lemillä kuin Piikkiössäkin luopuvat esineistään mielihyvin. Näin ne säilyttävät arvonsa, euvätkä joutuneet hukkaan, Reichelit kertovat.
Apuna työssä olivat muutkin tahot: muiden muassa Lemin seurakunnan kanslia, Etelä-Karjalan museo ja Karjalan liitto.
Museo korostaa sodan jälkeistä sovintoa
Alun alkaen museon piti kertoa vain entisistä saksalaisista provinsseista Sleesiasta, Pommerista ja Itä-Preussista (nykyisin Puola) sekä Unkarin ja Tsekkoslovakian saksalaisista, joita sodan jälkeen karkotettiin kotoaan Saksaan. Klaus Reichel kertoo, että tätä ei nähty hyvällä muun muassa Puolassa.
– Puolalaiset poliitikot ovat sitä mieltä, että Saksa on aloittanut sodan ja on sen vuoksi itse vastuullinen siitä, mitä sen jälkeen tapahtui. Sen vuoksi sovitusajatus on museossa niin tärkeä, Klaus Reichel toteaa.
Sitten kohde laajeni koskettamaan 1900-luvun eurooppalaisia pakolaisia, ja loppujen lopuksi mukaan tuli 2000-luku ja maailma laajemmin aina Myanmarin rohingoja myöten.
”Karjalalaisten ja Suomen tarina ainutlaatuinen”
Klaus Reichelin mukaan karjalaisten ja Suomen tarina poikkeaa kaikista muista siinä, että kotiuttaminen onnistui: siirtolaisia ei asutettu täällä leireille vaan perheisiin ja myöhemmin omille tiloille, saman pitäjän väki lähelle vanhoja naapureitaan. Ja jokainen kotinsa jättänyt kirjattiin aakkosjärjestuksessä ylös: mistä lähti, minne joutui ja asettui.
– Näistä paksuista kirjoista on myös kappaleet Berliinin museossa, hän kertoo.
Kun dokumenttikeskus kesäkuussa avattiin, siihen pääsi tutustumaan vain Saksan ”kerma” liittokansleri Angela Merkelistä lähtien; koronasääntely esti laajemmat juhlat. ”Kenttäväelle” on luvassa oma kiertue myöhemmin.
Reichelit eivät siten vielä kesällä museossa käyneet. Heidän kesänsä kului tuttuun tapaan Lemillä aina syyskuun alkuun saakka.