Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Tai niinhän se säätiedotus lupasi. kaunista oli vielä Mäntyharjulla, Pertunmaallakin, mutta Miekkakoskella aikalailla pilveili.
Joutsassa ei ruskan väreillä riemuittu, taivaalla vyöryivät kaikki harmaan sävyt. Paitsi silloin, kun pienet punavatsaiset leikkikoneen näköiset koulutuskoneet pörisivät paikalle, laskeutuivat ja nousivat heti uudestaan ilmaan. Samalla tavalla kuin ne lappeenrantalaisia ärsyttävät matkustajakoneet näissä tärkeissä harjoituksissaan Väliin ilmoilla lenteli myös hoikkasiipisiä matkustajakoneita, pieniä, viisi tai kuusi riviä ikkunoita kyljissään.
Odottavan aika on pitkä. Mäntyperän eukko odotteli tietysti kiihkeästi niitä isoja harmaita haukkoja, tulipyrstöisiä jylisijöitä, jotka lennostossa asuneelle jotakuinkin kotoisan olon saisi aikaan. Siinäpä sitä ilmavoimien nauhalla rajatulla alueella potkiskeli ihmisen jälkiä
ja mietiskeli ”missä ihminen, siellä roska!” Joku kuului kertovan, että edellisenä päivänä oli ollut viiden tunnin tauko, ehkäpä tämä on nyt kuitenkin vain lentäjien ruokatunti….
Tien poskessa näytti olevan sotilaskodin vohveliteltta, mutta taisi olla rekvisiittaa vain. Vohvelin paistajatkin olivat hävittäjälentäjän ammatista uneksevia kouluikäisiä, yrittäjähenkisiä kavereita, koulusta vapaapäivälle päässeitä.
Ensin kertoivat olevansa Lemiltä, ei kun Suomenniemeltä, lopulta taisi Taipalsaari olla se oikea paikka. Kovasti olivat iloisia poikia, mutta poseeraamaan eivät sentään suostuneet, vaikka yrittäjiksi selvästi olivat kasvamassa. Vohvelin paistoa oli selvästi harjoiteltu jo pitkään, ja hyviltä nuo maistuivatkin, ja katoksen sateensuojassa isoja koneita oli mukava odotella jutustellen.
Muutaman laskun ja nousun jälkeen kovaääninen isolintu vaati tankin täytettä sekin, ja laskeutui nokka tankkiautoon päin. Siinä se mennä kitkutteli hiljakseen ja antoi ihailla himmeän harmaata olemustaan kaikessa rauhassa.
tankkauskin kestää todella kauan, mutta kun vatsa on saatu täyteen kone rullaa takaisin märkä ”kiitotie” sumuna takanaan.
Melkein kohdallamme se räjäyttää kohta tulen pyrstönsä alle, tulipunaiset tulivuoret purkautuvat hirveällä jylinällä. ja kuvaa (kuvitellut) ottava eukko on pyllähtää nurin, ja huumaava ilmavirtaääni tuntuu repivän lihat ja nahat kylkiluitten päältä. Korvat, voi korvat!
Kohta seuraakin sitten vuoro harjoitusta, kun toinen kone laskeutuu noustakseen samantien taivaalle, toinen jo metsän takana kaartaa kohti omaa harjoitustaan.
Muutaman minuutin aikana aikana molemmat ehtivät lenkkinsä heittää!
Yht’äkkiä eukkosen takana olevat miehet ryhtyvät veikkailemaan: ”Ei se mahu, ei voi kääntyy… kyl se kääntyy… ei nyt menee perän just… ei onnistu, eikä se pääse ennää takaskaa…” Hirveän pitkä rekka yrittää tulla kapelle tielle, jonka pientareet on pikkuautoja täynnä. Siis todella täynnä! Suurella jännityksellä jään seuraamaan tapahtumaa, joka on koneitten harjotuksia jännittävämpi. Mitenhän tuossa käy, pohdiskelen vieressäni seisovan keltaliivisen pyssymiehen kanssa.
Mies tuumaa: onhan siinä ammattilainen ratissa, onnkes en minä. No onneksi ei ole eukonkaan asia selvitä tilanteesta, mutta rekkakuskin ”harjoitus” ei lopu vielä tuohonkaan, on mahduttava kääntymään vielä toisestakin risteyksestä!
Samalla selviää, mistä johtuu lentotoiminnan pitkähkö tauko, sotilashenkilön laitteesta kuuluu ohjeet lähesryvän mediabussin tulosta. Hommat seisovat, jotta tiedostuvälineet saadaan paikalle. Ohjeet kuuluu, bussi ajetaan pihaan ja jätetään tyhjäkäynnille siihen. Ja sieltähän sitä porukkaa purkautuu.
Ja siihenhän nuo jäävät selkämme taakse, kovaäänisesti neuvottelemaan, missä kuvataan, ja mitä herroilta kysytään.
Varsinainen draama paljastui eukolle vasta seuraavana päivänä, kun kaveri kertoi, että olimme päässeet/joutuneet kahden maakunnan uutisiin herrojen taustana. Ja arvaapa oliko tukka kammattuna!
Sekä sotapoliisi että tavallinen poliisi saatiin hyvin äkkiä liikkeelle, kun paikalle jossain vaiheessa ilmestyi Venäjän rekisterissä oleva valkoinen auto! Siinä neuvoteltiin ja huiskittiin, taidettiin vähän puhua käsilläkin. Oliko todella ihan sattumaa, että Suomen ja Ruotsin kautta Espanjaan pyrkivä nuori mies oli eksynyt juuri tänne! No, olihan liikennejärjestelyt kieltämmättä aika sekavat suljettuine teineen ja kiertosuuntineen.
Ja tätähän oli tultu katsomaan! En laskenut montako kertaa koneet tien pintaa koukkasivat, mutta kyllä se joka kerta oli yhtä jännää. Seurasin yleisöä, ja jotenkin tuli mieleen keväinen arktika Virolahdella. jokaisen kamerat samaan suuntaan, päät kääntyvät yhtä aikaa ja seuraavat siivekkäiden menoa ihan samalla tavlla.
Kuka keikkuu kivellä, joku on tuonut oikein tikkaat mukanaan. Tämä eukko oli keskittynyt saamaan kuvaan peräsavut, ja mielellään myös ne peräpään tulipallot. Jälkimmäistä en onnistunut kuvaamaan, mutta suunnilleen tätä en kyllästynyt kameralla osoittelemaan. Kone lähestyy kaukana katselijoitten kainalossa, tullen yhä alemmas, liukuu matalalle lähes tienpinnassavetäen perässään valkoisia savuhuntujaan, ja katoaa katsojien taakse nousten heti uuteen lentoon pahasti parkaisten.
Kuvien ottaminen jalat kylmästä täristen, sormet tunnottomina ja hampaat kalisten oli yhdenlaista draamaa sekin, eikä päivää paremmin olisi voinut päättää kun saunan lämmössä varpaita sulatellen.