Teksti ja piiros Sirkka-Liisa Vaalivirta
Tänään kummipojan nimipäivänä taivas putoaa raskaana maiseman ylle, taivuttaa jokivarren nuoret koivut kuuntelemaan nöyrinä virran vaimeaa lirinää hiljalleen kutistuvien lumipielusten välissä.
Tuuli pudottelee puista näkymättömän pieniä herkkupaloja satapäiselle keltasirkkuparvelle. Kohta ne nousevat hetkeksi pihakoivun latvaan sulattamaan suupalojaan Mäntyperän eukon ilmestyessä kauraämpäreineen ulko-ovesta pihaan, pyrähtävät harvana harmaana parvena lentoon, kuin hyttysiä koko pihan taivaan täydeltä…
Eilen lapioidut pihapolut ovat nyt jäisiä, joten eukko turvaa kulkuaan koukkaisemalla hangesta kauhallisen märkää lunta joka askeleen turvaksi, paiskaa jarruaineksen voimalla polulle, niin että se leviää pitsiliinaksi harmaalle jäälle.
Liekö olleet enteelliset viime öinä nähdyt unet. Edellisenä yönä yritin turhaan saada punaista moottorikelkkaa käyntiin kameran liitäntäjohdolla, ja viime yönä kuljetin mahdottoman isoiksi kasvaneita lapsiani mustalla rumiskolla, josta puuttui kaikki mittarit, vaihteetkin olivat penkin alla kaasu- ja jarrupolkimissa, puolimetrisissä varsissa, ja ehjinä olivat vain ykkös- ja kakkosvaihde.
Lisäksi isot lapset täyttivät auton niin, että minun olisi pitänyt ajaa repsikan paikalta… Tiet loppuivat metsään johonkin ryteikköön, eikä polttoaineen määrästäkään ollut mitään tietoa…
Liekö sitten vaaliaikaan liittynyt yhden yön hurja uni, käänteinen tarina kuninkaasta jolla ei ollut vaatteita… tunnethan jutun? Minun kohdallani se kääntyi niin, että kuljin kaikkialla ihmisvilinässä, ostoskeskuksissa, konserteissa, jopa kiipesin tikkaita katolle toisten pitäessä tikkaita pystyssä – täysin ilma rihmankiertämää! Olin ainoa joka huomasi, että Mäntyperän eukolla ei ollut vaatteita!
Kyllä me lankaan lennämme jälleen näitten hienojen lupauksien, siliteltyjen poskien ja leveitten hymyjen… Emme muista muita aikoja, emme sen paremmin hyviä kuin pahojakaan tekosia. Aidan takaa on hyvä härkää härnätä ja valkeata mustaksi maalata. Siinäpä sitä on eukkoparalla miettimistä, mihin soppaan lusikkansa pistää.
Jokaisessa puolueessa on niin hyviä viisaita kuin rahanahneita pyrkyreitä ja tuuliviirejäkin. Jonkun alamäki alkoi nimenmuutoksesta, kun maaseudun väki vaihdettiin keskuksien äänestäjiin, jokun puolue muistuttaa pingispalloja verkkopussissa, herrasväellä on omat viisaudet, vihreät elävät kaupunkien arvoilla, ja viimeisetkin virheet kaivetaan nyt joka puolueesta…
Sähköä pitäisi jokaisen säästää, liekö kohta on taas joet padottava lisävoiman saamiseksi, hengittävä maa peitetään aurinkopaneelein, minkäänlaista polttoainetta ei saisi käyttää, ja energiaa tuotetaan vain puhtaalla ydinvoimalla – joka muutama vuosi sitten oli vielä yksi maailman tappavimpia myrkkyjä, joka ei häviä koskaan… ja säilyy ”varmasti” kotimaamme vankan kallion uumenissa….
Ruotsin-laivalle ei tee enää mieli. Mäntyperän eukko näkee painajaisia autokannen ensimmäisestä sähköauton palamisesta, akkua on todella hankala sammuttaa, ja millainen roihu siitä loppujen lopuksi tuleekaan, kun ahtaudessa syttyy toinen ja… puolet autoistahan alkaa kohta olla näitä ongelmia….
Ukrainaa pidämme löysässä hirressä. Tämä sota on paljon suurempi, ja Ukraina on sijaiskärsijä. Kysymyshän on siitä, että itä haluaa rajansa lännemmäs, ja länsi idemmäs. Olemme pakkoraossa, hyvää emme voi saada, on valittava pienempi paha.
Silti tuo pikkuine sinitiainen hypähtää ikkunan pienalle, kiittää päivän murusista ja suunnittelee pesän tekoa. Ja Mäntyperän eukkokin – en minä sure jänisten syömiä omenapuitani, vaan odotan innolla mitä maasta mahtaa nousta, kun kevät koittaa. Näitten loskien ja räntäsateitten jälkeen tulevat jälleen kirkkaat talvipäivät, ongelmia ratkotaan ja unet muuttuvat kukkakummuiksi ja mansikkamättäiksi.
Tämän päivän maisemaan saapuvat joutsenet ja sorsat, puskissa puhuvat peukaloiset ja sormenpäähän istuu kevään ensimmäinen keltaperhonen.