Lemin kesäasukas, tohtori Klaus Reichel Saksasta kirjoittaa suomalaisien seurantalojen, muun muassa Lemin Tapiolan, merkityksestä. Artkkelin on suomentanut Kaija Reichel.
Ajettaessa monien suomalaisten kylien halki usein herättävät huomiota näkyvällä paikalla sijaitsevat isokokoiset puutalot, joilla on niin luonnonläheiset nimet kuin Harjula, Koivikko, Korpilinna, Honkala tai Kuusisto. Melkein kaikki niistä on rakennettu ajanjaksolla 1890-1915, ja kansallisen arkkitehtuurin osana niillä oli aikoinaan suuri poliittinen ja yhteiskunnallinen merkitys. Vuosien mittaan tätä rakennustyyppiä pystytettiin Suomessa noin 2500 rakennusta, jotka kootaan rakennushistoriallisesti seurantalon yhteisnimityksen alle.
Melkein kaikissa suomalaisissa arkkitehtehtuurihistoriallisissa kirjoissa tätä rakennustyyppiä käsitellään välinpitämättömästi, vaikka joitain taloja on julistettu suojelukohteiksi ja jotka ovat olleet monille kunnille tähän päivään asti korvaamattomia. 1800-luvun lopun rakennusbuumi ei ollut sattuma, sillä sortokauden takia monille poliittisille ja yhteiskunnallisille ryhmille oli tärkeää puolustautua venäläistä vaikutusvaltaa vastaan ja todistaa, että Suomi on omintakeinen kulttuurikansa. Tänä aikana ilmenee myös selvästi näkyvä taloudellinen ja sosiaalinen murrosvaihe, joka johtui alkavasta kaupunkilaistumisesta ja teollistumisesta.
Seurauksena oli, että yhteiskunnalliset vastakohdat voimistuivat ja poliittisten organisaatioiden sekä puolueitten merkitys kasvoi. Jokainen näistä lukuisista ryhmistä halusi oman seurantalon, kuten esimerkiksi vapaapalokunnat, raittiusseurat ammattiliitot, työväenyhdistykset ja poliittiset puolueet. Ennen kaikkea vuonna 1903 Forssassa perustetun sosialidemokraattisen puolueen ja Santeri Alkion perustaman Maalaisliiton (nykyisin Keskusta) jäsenet investoivat paljon aikaa ja työvoimaa talojen rakentamiseen. Ilman näitä talkoita monia seurantaloja ei olisi voitu rakentaa.
Kunnat luovuttivat edustavat tontit useimmiten maksutta käyttöön. Rakennustavarat, kuten puutavara, tiiliskivet, paanut, kivet, maalit ja ikkunanppuitteet, saatiin usein lahjoituksina. Lisäksi pidettiin arpajaisia, joitten tuloilla kustannettiin rakennustöitä. Myös yhdistysten jäsenmaksut näyttelivät suurta osaa. Onnellinen se yhdistys, jolla oli riveissään kirvesmiehiä, muurareita, puuseppiä, maalareita ja rakennusmestareita.
Tuhansia työtunteja oli usein tarpeen, ennen kuin seurantalo voitiin juhlallisesti avata. Usein rakentaminen kesti muutamia vuosia, koska useimmiten töitä voitiin tehdä vain viikonloppuisin tai kesällä.
Tyypillistä oli jo ensimmäisinä vuosina tietty rakennustyyppi. Keskimääräinen talonkoko oli maaseudulla noin 400 neliömetriä, pohjapiirros oli kaikissa rakennuksissa hyvin samankaltainen. Välttämätön oli juhlasali näyttämöineen, lisäksi kerhohuone, kirjasto lukusaleineen, pukeutumishuone ja naulakko sekä keittiö buffeteineen. Kaikilla kansalaisilla piti olla mahdollisuus osallistua yhteiskunnallisiin ja kulttuuritapahtumiin. Eräs päätehtävä oli myös nostaa maaseutuväestön sivistystasoa, edistää seurallisuutta ja – kuten Santeri Alkio muotoili – ”tukea hyvää ja tuhota pahaa”.
Erityistä arvoa talonrakennuksessa annettiin edustavan julkisivun suunnittelulle, niin että monet rakennukset näyttävät klassismin, jugendtyylin, kansallisromantiikan ja funktionalismin elementtejä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen monet kuuluisat suomalaiset arkkitehdit, kuten esimerkiksi Eliel Saarinen, Erik Bryggman ja Alvar Aalto, laativat pohjapiirroksia työväentaloille. Suomen itsenäistymisen joulukuussa 1917 ja sitä keväällä 1918 seuranneen kansalaissodan jälkeen – mikä päättyi vasemmiston tappioon – valtio takavarikoi suuren määräm seurantaloja, ennen kaikkea ne, joitten omistajat olivat osoittaneet sympatiaa puolueen marxilaiselle siivelle. SDP:n sisäiset maltilliset, revisionistiset ryhmät saivat muutamia vuosia myöhemmin talonsa takaisin. Tässä yhteydessä 1920-luvun alussa suojeluskunnat ottivat taloja haltuunsa; kyse oli vapaaehtoisesta puolimilitäärisestä maanpuolustuksen organisaatiosta. Myös 1922 perustettu sisarorganisaatio Lotta Svärd sai muutamia SDP:n työväentaloja. Molemmat ryhmät olivat asenteeltaan kansallismielisiä ja antikommunistisia sekä läheisessä suhteessa 1918 perustettuun Kansalliseen Kokoomukseen.
Tämä tuli jo selväksi niiden säännöissä: ”Meidän tehtävämme on puolustaa kotia, uskontoa ja isänmaata.” Molemmilla organisaatioilla oli pysyvästi yli 100.000 jäsentä. Aseleposopimuksessa Venäjän kanssa 19.9.1944 määrättiin, että molemmat organisaatiot kielletään ja lopetetaan. Valtio antoi monia taloja nuorisoseurojen käyttöön.
Vielä nykyisin Suomessa on noin 600 nuorisokeskusta, usein urheilukenttien ja vapaa-ajanlaitosten läheisyydessä, kuten esimerkiksi Tapiola Lemillä.
Talojen kunnossapito on tällä hetkellä hyvin vaikeaa, vaikka valtion viranomaiset ja erilaiset säätiöt maksavat noin 1,7 miljoonaa euroa korjaustöihin. 1950- ja 1960-luvulla korjauskustannukset eivät näytelleet suurta osaa. Silloin tunnetuimmat suomalaiset tanssiorkesterit ja iskelmätähdet kävivät solkenaan esiintymässä. Heillä oli laajat kiertueet halki Suomen, talot olivat loppuunmyytyjä ja tuskin mitään paikkaa jätettiin väliin. Myös musiikkitapahtumat olivat hyvin suosittuja, samoin elokuvaillat ja teatteriesitykset.
Sitä seuraavina aikoina väestön vapaa-ajan käyttö on kuitenkin merkittävästi muuttunut. Yhdistysten jäsenet ovat vanhentuneet, jälkipolvi puuttuu, jäsenmaksut laskevat, eivätkä monet enää ole halukkaita tekemään viikonloppuina vapaaehtoistyötä yhdistyksen eteen. Kuten monissa muissakin poliittisissa ja yhteiskunnallisissa organisaatioissa, jäsenten määrä laskee tuntuvasti. Seurauksena siitä monet talot seisovat tyhjinä, rapistuvat tai ne puretaan, kunnat menettävät siten ehkä ainoan suuren kokoustilan. Tilanne vielä huononee, koska lukuisilla kunnilla ei yksinkertaisesti ole rahaa monie veronmaksajien muutettua maaseudulta kaupunkeihin.
Kuten tiedetään, rakennusten remontointi on nykyisin kallista ja työlästä. Sähkö-, saniteetti- ja katonkorjaustyöt vaativat suuria summia, ja vanhoista taloista löytyy tunnetusti epämukavia yllätyksiä, jotka suorastaan räjäyttävät kustannusarvion. Myös sisätilojen korjaukset ylittävät yhdistysten rahavarat. Hyvä neuvo olisi tarpeen. Jotain pitäisi tapahtua.
Mahdollinen muutos rakennuksen käyttöön tulee selvästi esille esimerkiksi Tirilän talossa Lapeenrannan Lauritsalassa. Paikallinen työväenyhdistys suunnitteli ja rakensi yhdistyksen talon, ja se valmistui 1912. Se takavarikoitiin kansalaissodan jälkeen, mutta palautettiin 1920-luvulla yhdistykselle takaisin. 1933 talo jouduttiin huutokauppaamaan rahasyistä, ja se siirtyi vuoteen 1944 asti paikalliselle suojeluskunnalle. Kun suojeluskunnat kiellettiin, työväenyhdistys sai taas talon takaisin. Seuraavina aikoina siellä oli elokuvateatteri, varasto, nuorisotalo, ja sitä vuokrattiin tarpeen tullen esimerkiksi kuoroille, tanssikerhoille, kirpputoreille ja näyttelyille. Muutamia vuosia sitten rakennus peruskorjattiin kaupungin tuella, ja se on nykyisin hyvässä kunnossa.
Vaikka sodanjälkeisten vuosien kulta-aika ei enää palaakaan, voi silti toivoa, että mahdollisimman monet kulttuurihistoriallisesti arvokkaat seurantalot säilyvät, sillä ilman monet erilaiset tapahtumat ja juhlat eivät enää ole mahdollsia maaseudulla.
Lisätietoa asiasta esitteessä: Yhdessä rakennetut. Suomalaiset seurantalot. Toimittanut Suomen Kotiseutuliitto 2008.
Klaus Reicher
Artikkelin editointi, kuvat ja kuvatekstit Lemin Kirjava.
Lemin Tapiolan historiasta ja vaiheista kerrotaan nuorisoseuran verkkosivuilla.