Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Vilpoisena kesäpäivänä päätimme lähteä pikkuiselle huviajelulle pitkään mietittyyn kohteeseen, Pulsan asemalle.
Liput liehuivat koko valtakunnassa, olihan marsalkka Mannerheimin syntymäpäivä, isäni nimipäivä ja puolustusvoimien lippujuhla. Päivä, joka on toivoa täynnä, ja upeita paraateja katseltavana, sotilasmusiikkia kuunneltavana…
Me ajelimme pitkin Taipalsaarentietä, yhtä kotimaan kauneimmista mutkaisesta ja mäkisestä reiteistä, jossa ihanan vihreyden välissä tuon tuostakin välkehtivät Saimaan selät. Ja komiaa pikitietä myöten pääsee nykyään ihan perille asti.
Kun silmissä vielä siinteli hirvittävän rumat tummasävyiset osittain vielä rakenteillä olevat kaupungin uudet asuintalot, niin ihastuksen henkäys ei jäänyt yhteen, kun näki, miten upeita olivat ennen jopa rautatieasemat, kuin koruja vehreän metsän keskellä!
Asema on rakennettu vuonna 1870, ja peruskorjattu vuonna 1997. Sen seinällä on laatta kertomassa myös sotahistoriasta: tältä asemalta Säkkijärven evakot ovat lähteneet sotaa pakoon vuosina 1940 ja 1944.
Olimme lähteneet juhlapäivän kahville, ja tässäpä herkut joita me maistoimme, tosin minun runsas (tuo vasemmapuoleinen) oli niin iso, että siitä riitti molemmille!
Näitten voimalla jaksoi jo kiivetä ihanat monien jalkojen silittämät kapeat portaat yläkertaan, jossa saisimme ehkä niskaamme tervaa ja höyheniä….
Näppäräsorminen ”tuuraaja” oli löytänyt sotkuisen lankakerän, aikoi kyllä aikaansaada siitä jotain kivaa, ja kylläpä kaikkea kivaa vinttihuoneista löytyikin. Kameralaukkuineni pelkäsin huitaisevani hyllyköiltä maahan mitä ihmeellisimpiä esineitä, kaikkea kaunista ja ihanaa. Onneksi ihanin paikka oli köydellä suljettu: pieni lasten huone, entisvanhaisen vintin, ullakon aito tunnelma revittyine seinäpapereineen, pieni aseman vintin ikkuna, kuin kapea viisiruutuinen torni. Ja sitä lelujen määrää! Tuli todella lapsuus mieleen, juuri tuollaisilla ennen leikittiin – ainakin vähän paremmissa perheissä.
Iso asemasali on nykyäänkin iso sali. Seinillä oli valtavan upeita ryijyjä, joka nurkkaukseen muodostui mukavia seurustelupaikkoja – ilmava, ihana tila!
Pienet kamarit – mitä lie olleet aikoinaan – olivat nyt mainioita kahvihuoneita..
Pihalla saattoi tulla vastaan reippain askelin ja hymyilevin katsein itse isäntä työssään… tässä hän kantaa pihalla kahvittelijoitten astioita tiskiin…
Siellä oli myös sireenimaja, jonka keskellä valkoinen puutarhakeinu… (kotona Mäntyperän eukko siirsi kiireesti pihakatoksen rungon ympärille potit, joissa olivat kaverilta saadut sireenintaimet odottamassa aukolle istuttamista, Nyt niille löytyi siis uusi paikka…)
Mäen takana on myös iso juhlatalo, jonka pihassa oli ulkoilmanäyttämö, ja sirot puutarhakalusteet odottamassa shampanjajuhlijoita. Varmaan monessa emönnässä herätti kateutta mahtava maakellari, joka nyt oli täynnä myytäviä ruukkuja, niin pihaan kuin pöytäänkin sopivia. Mutta se viileys, mikä siellä oli, olisi varmaan juuri sopiva hilloille, potuille ja porkkanoille – oi,jospa sen omaan pihaan saisi.
Pihalta löytyy isoja puita, valtavia. Tämä, joka tässä somasti varjostaa pihan keisarillisia kahvihetkiä on 160-vuotias lehtikuusi, aika pieneltä kaveri sen juurella näyttä!
Piha raikui naurusta, iloinen naisporukka piti hauskaa, jotain varmaan juhlivat. Nämäkin kaksi naista, ”Pulsan parkkipirkot” (jostain syystä annoimme heille tämän nimen…) juhlivat juuri tänään. Ovat työkavereita tasan 14 vuotta juuri tänään, Taipalsaarelta ja Lappeenrannasta. Niin hyviä kavereita ovat, että vahingossa tulee samanväriset vaatteet ,joskus on toisen tietämättä ostettu samanlaiset kengätkin…
Toivotimme mukavaa jatkoa, ja jatkoimme itse matkaa kotiin päin, nyt mutkaista ja mäkistä soratietä, välillä melkein metsäpolkua.
Sen varrella synkistä metsistä olisi voinut tielle laahustaa karhu tai kaksi, ryteiköt saattoivat piilottaa mitä vain. Oli myös myrskyn repimiä puita ja pieniä aukkoja, joissa pätkityt puut olivat epämääräisissä kasoissa, varmaan myrskyn jälkiä nekin. Tuntui, ettei korpimaat synkkine metsineen lopu ensikään, vaa lopulta alkoi olla tienhaaroja, taloja ja peltojen laitamille istutettuja valoisia koivikoita.
ja jotain todella harvinaista: iso lehmikarja laitumella!
Laakeitten peltojen ja pienien puutarhoitten ympäröimien tupien jälkeen istuimmekin kauppatorin vedyillä, ihan viime minuuteilla ennen sulkemista. Reissu päätettiin Saimaan suloisten vesien äärellä levikkeelle taas kesäksi avatulla pehmiskioskilla, päivän ensimmäisen sadekuuron ropsahdellessa laiskasti asfaltin pintaan.
