Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Savitaipaleen luonnonsuojelijat tekivät tämänvuotisen kasviretken paloaukolle, joka oli nyt pari kuukautta vanha.
Oppaamme Seppo Vuokko löysi sieltä jo siemenpankista nousemassa pienen pieniä saraheinän taimia, ja mustarunkoisten haapojen juurella oli jo runsas juurivesojen kasvusto.
Koululaisilla oli myös kasvien keruu (kamerakuvilla) vähän kesken, mutta mustasta maasta kuvattavaa ei löytynyt, metsätienvarresta toki. Metsätie johti mökille, joka oli palaneen metsän omistajan isän. Reippaasti hän askelsi kohti ryhmäämme, ja joku sanailikin, että tavallisesti luonnonsuojelijat lähtevät karkuun,kun omistaja tulee paikalle….
Saimme kuulla pitkän tarinan palosta, jota monet palokunnat olivat vuorokauden sammuttaneet, liekit loimottivat kerrostalojen korkeudella, ja pelättiin sen leviämistä läheiseen metsään ja mökkeihin asti. Rantavyöhykekin paloi lähes Saimaaseen asti, ruskeat suomyrtit tuoksuivat vieläkin kirpeinä nenään, ja mustuneitten rantapuitten tyvet olivat jo tikkojen kirjomat.
Kun palokunnat olivat työnsä tehneet, ja lähtivät (toivottavasti) lepäämään, jälkihoito jäi maanomistajalle. Isäntä pyöritti päätään, ja tuumasi, että ”kyllä ne tekee kovaa hommaa, oli ne niin rättiväsyneitä!” Mutta eipä hän helpolla selvinnyt itsekään, palopesäkkeitä ilmestyi tavan takaa, ja vettä järvestä mustunutta ylämäkeä juosten hän oli päivän mittaan kymmeniä ämpärillisiä kantanut.
Luojan lannoittamaan maahan oli kylvetty männynsiemenet, mutta tuuli kuljetti koko ajan runsaasti koivun uutta kasvua aukolle, joten raivaamista riittänee, vaika maa nyt näyttääkin paljaalta ja mustalta.
Yhtään varsinaista ”aukonvihaajaa” ei paikalla näkynyt, vaikka kovin ainakin allekirjoittanut heitä odotti. Meidän porukkamme päätti ensi kesänä tehdä saman retken nähdäksemme, miten nopeasti paloaukko toipuu turmasta.