Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Kauniina Lappeenrannan markkanapäivänä piipahdimme lyhyeksi (1,2 kilometriä) mainostetulle Mikonsaaren polulle ihan vain ulkoillaksemme, ilman eväitä tietenkin.
Ajoimme ohi Lauritsalan hyppyrimäkikirkon, ihmettelimme suuria ropsilauttoja suurelta sillalta, ja heti sillan jälkeen viitta vasemmalle näyttikin Mikonsaareen tien. Se oli tosi kapea ja mutkainen, katselimme tarkkaan opasteita, mutta matka jatkui saaresta toiseen, välissä oli aina hyvin kapea kannas ilman kaiteita, ja kauniita saaria useita kuin helminauhassa.
Tien reunat oli kauniisti kullattu keltalehdin, ja matkan varrellakin sellupuuta kellui kaikissa pikku lahukoissakin.
Lopulta tulimme parkkipaikkaan, josta alkaisi kaivattu polku se näytti leveältä ja paljon kuljetulta, mutta oli niin tiheään keltalehtien alla, ettei varsinaista polun pintaa näkynyt lainkaan.
Polun alkupäässä oli aika paljon kiviraunioita, kasoja jotka kertoivat vanhasta viljelystä. Maa näyttikin olevan rehevää ja voimakasta, kesällä aluskasvillisuus on ollut runsasta, ja pusikot ovat peittäneet maisemaa. Kivinen rakennelma polun laitamalla näytti vanhalta maakellarilta.
Eukko näki mielessään rohdinpaitaiset lapsukaiset kiviä pottupellosta keräilemässä, paljasjalkaisia pikku piipertäjiä, kenties aikuisten mukana peltolänttejä kulottamassakin.
Kuljimme Havupolkua, mikä oli aika ihmeellistä, sillä enimmäkseen ympärillä oli lehtimetsää, koivuja, haapoja, vaahteroita, korpipaatsamaa ja muita lehdettömiä pensaita. Ja joka paikassa tammen taimia, isoja ja pieniä!
Puut ovat valtavia, ja usein niitä kasvaa ryppäissä, kolme koivua ”käsikädessä”, leppä kahden kuusen kainalossa. Opastetauluja on paljon, niissä kerrotaan mielenkiintoisesti kasvustosta.
Yht’äkkiä polun varressa on viitta vasemmalle, ”lähde”. No sehän on mentävä katsomaan, tuskinpa tuo kovin kaukana on.
Polku lähteelle on kapeampi ja osin märkä. Lätäkköjen lohdalle on kasattu pyöreitä pölkkyjä, joten liukkautta saa varoa. Lahoja puita on paljon, pusikot kaartuvat läpikulkemattomiksi, etsin turhaan liito-oravan papanoita suurten haapojen juurelta, mutta tikkojen takominen seuraa kulkua kohti yllättävän kaukana olevaa lähdettä.
Lopulta tulemme lähdekaivolle, joka on ”rengastettu” ja vahvalla kannella peitetty. Viereisessä puussa roikkuu pari kauhaa, janoinen saa hörpätä raikasta vettä, jota lirisee sementtirenkaan juurestakin kohti kahta pientä lätäkköä, joissa on joskus kasvatettu lohikalaa – kalaa, joka vaatii kylmää ja hapekasta vettä…
Palaamme takaisin Havupolulle, joka edelleenkin jatkuu lehtimetsänä, ihailen sammaleisia koivujan tyviä, jotka nostavat latvansa lehtimatolta ylös korkeuksiin, kesällä täällä on varmaan hämyisää… hyttysiäkin takuulla, ja valtava määrä linnunlaulua!
Polku alkaa nousta korkeammalle, kuljemme louhikossa, ja silmiin alkaa siintää Saimaa. Rantakalliolle on ketjulla kiinnitetty penkki, joten siinäpä voi hetken istahtaa, ja nauttia markkinoilta ostetun omenan. Samalla eukko huomaa, että liian suuret työsormikkaat, nekin markkinatuliaisia, ovat saaneet kameran säädöt sekaisin, yritän korjata tilannetta, ja kaveri ottaa koekuvan lepohetkestä.
Jatkamme matkaa, ja yllättäin kallionkolon lätäkön laidalla eukko tapaa lapsosen, joka kepillä nostelee roskia vedestä. Onneksi ääniä kuuluu jostain edestä, ehdin jo säikähtää, onko lapsi eksynyt, yksinäinen…
Savun haju leijuu vastaan, ja laavuhan siellä on kallion kupeessa hiukan piilossa. Iloinen porukka vaahtokarkkien paistajia kertoo olevansa vastarannalta, siellä näkyy Lauritsalan kirkko. Pontuksesta ollaan, tarkankin osoitteen ilmoittaa porukan pienin.
Kun jatkamme matkaa nuotion äärestä huikataan perään, jotta sanokaa nuorelle puunhakkaajaneitoselle, että vaahtokarkkeja on tarjolla… eikä se ollutkaan tikan nakutusta, joka edestä kuului. Isän kirveellä oli soma kasa syttypuita seuraaville evästelijöille pilkottuna valmiiksi, ja kutsu herkuttelemaan tuli kuulluksi.
Toivotimme toisillemme hyvää päivän jatkoa ja pujahdimme omille teillemme.
Polun nimi muuttui Lehtipoluksi,kun pujahdimme kuusikkoon!?! Polku synkän havumetsän läpi oli jälleen leveä ja tasainen, eikä täälläkkään voi välttyä terhakoilta tammentaimilta.
Harhaudumme jälleen pienelle sivupollule, kun opasteessa on nuotion kuva. Tämä on eukolle ”harhapolku”, tosi hankalaa kivikkoa, jyrkkiä laskuja ja todella hidasta kulkea… lopulta kaveri tulee takaisin ja toteaa, ettei ”siun kannata sinne mennä, se hankaloituu vieläkin…”
Oli siellä nuotiopaikka, jyrkkä ranta alas Saimaaseen… mutta polun renaman sinivuokot hidastivat tämän eukon kulkua takaisinkin päin. Niitä oli todella paljon, ja lopulta edessä oli oikein sinivuokkopenkki, pieni harjanne,joka oli täynnä vuokkoa – ah,miltä se keväällä näyttääkään!
Yhden kuva-arvoituksenkin laitan lukijalle -minkä puun runkoa tämä mahtaa olla?
Usko tai älä, tämä on koivu! Alla olevista lehdistä päätellen rauduskoivu. Vanhaksi männyksi itse sen ensin luulin…. Ja kun tulimme nuoren koivikon laitaan, sieltä löytyi aivan valtavia puolilahoja kantoja, ei tämmöistäkään ihan joka kaskikoivikosta löydy.
Koivikon laidassa oli harmaa pieni mökki, ja muutama vielä lehdessä oleva sireenipuska, joten viljetyä maata koivikko aivan ilmeisesti oli.
Palasimme rengasmatkalta parkkipaikkaan, ja katsopas, polun opstaulukin löytyi lopulta.
Ei tuolla eksymisvaaraa ollut, mutta monta mukavaa sivupolkua tuli kuljettua, joten 1,2 kilometriä muuttui reiluksi kolmeksi kilometriksi. Tämäkin on niitä polkuja joita ei soraisteta. Antoisimmillaan polku on keväällä, lehtokasvien kukkiessa, ja lintujen etsiessä pesäpaikkoja, mutta näin syksyllä lehdettömyys avaa maisemaa katseltavaksi.
Kannattaa myös ajaa koko saarihelmitie päähän asti. Mikonsaaren lenkki on pala entistä elämää, aitoa luontoa tehdasalueen kupeessa, mukava rauhallinen reitti.