Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Lauantai-illa pääti rauhalline ja viihtyisä katselmus Seppo ja Tarja Laarin satumaises maailmas.
Rusettipäisel hupsul mummelil se on oikee semmone kotoisa höperehtimis piiitkäks venyvä tuokio. Siinä ko kulk kahtelemas mitä toiset einiitotisettorvensoittajat on saaneet aikaa, ni ommaakii aikaa kulluu iha huomaamatta.
Koti ja suur piha on isoje puitte lepposas varjos. Puut on jo iha itessää näkemise arvossii, mut ko tarkemmi kattelee, ni sielt oksistost saattaa kurkistaa noita-akka tai monet muut ihmeelliset otukset. ja puitte juuril saattaa lasikopis istuu säkkikankaasee puettu tonttu, kottikärryis kukkii kasvattaat mallinuket, kasvimaa laias kylpyammees kylpee neitokaine, ja hetekoit ois vaik kuinka monnee Lavi lauluu, oikee aita on menneite vuosii uniin kehdoist tehty.
Ja kaarisilta, se pittää olla vaik ei ois puroakkaa.
Kaikkei tärkeintähä se on elläissää yks kaarisilta aikaa saaha, ja ellei saa, ni sit voip siit runnoi kirjottaa tai laulu laatii. Het pihhaa tulles puutarhaoppi heittää häräpyllyy. ei tartte tommaattii sen kummemmi koulii tai pätkii, antaa vaa kasvaa niiko Luoja sen on luonut, ja melkee kato rajjaa ulottuut versot, täynnä eriasteel kypsymäs olevii tomaattei, ei oo varkait pois nypitty, eikä latvoi pätkitty.
Katokse al pihas ol niitä kirppispöytii, siel ol vaik mitä myytävvää, ol korui ja villasukkii ol aurigokukkakassii ja hupsuil mummelei lissää rusettei sinikeltase maan puolustajjiin tukemissee, siskoloil tilasi kaks lissää… ol maailmaparraa lakritsi maistajais pussukoit eurol ja mahottoma uppee kahvipöytä, ussee tekijä leivonnaisii. Mie maisto Mauno omenapiirakkaa, ja kyl se ol hyvvää.
Allaal pello laias ol kesketekose näköne rakennelma purkutiiliist, siel ol kaikelaist peltikippoo ja ritarii ja betoninukkei ja illan hämäris valokennot saap aikaa ihmeellise tunnelma tiilinurkkauksee.
Mussiikituokioit meil anto Olga ja välil innostu Sampokkii, ja myöhemmi illal ois olt vuoro kitara-laulu duol, Simo ja Miska. Sehä se vähä harmittaa ko hupsun mummelin omat jalat ei ennää oikein kantanneet ja pääkii tuntu vetävä välil sillee vaakatassoo, jot tasasel nurmikolkii tuntu tuleva mäki vastaa. Vintis ol pelastettuje nukkeje näyttely, mut vaik ois olt ropeli ruseti tilal nostamas eukkoo portais ylöspäi, ni jaksut ol varpait myöte käytetty loppuu, ja kottii ol lähettävä.
Tänä aamun ko aukaisi neti, ni ehtoisa emäntä Tarja ol laittant oikee viteon kaikist ihanist nukeist neulemekkoinee ja kammattuine kutreinee, toivottavast sie jaksoit kiivetä ite kattommaa.
Pehmee lasku täst kaikest eukko tek sitte eile, sunnuntain. Tul harjotettuu kyläluutailuu, ilma kameraa. Ens käin surutalos ja tapasi taas eilise uuve tuttava siin samal ko kyynelehittii hyvii muistoi, ja mietittii kaipausta ja rakkautta, pitkää yhteiselloo ja elämä tarkotust.
Sitte ihmeteltii jo korkee satumetsä keskel auringo viime sätteite välkettä nii vees ko puitte lehilkii, vanhan mökin puhalletuist ikkunaklaseist maisema lainehti kotoisast, oha miulkii muutammii vanhoi ruutui jälel. Aika vierähti iha huomaamatta siin kahvitelles ja vanhoi muistelles, ja kotimatkal mie poikkesi viel yhe rakkaa immeise 18-vuotissynttäreil… Tai oikeest hää on jonkuukii verra vanhempi, mut ko on syntynt elokuun 18., ni on tosi ihana täyttää 18 vuos kerrallaa!
Ja nyt mie sitte jatka päivittellyy, et mite ihmeel ne ihmiset jaksaat käyvä kaikis mahollisis tapahtumis, ja ain on samat ihmiset samois paikois sammaa aikaa. Onha tää olt aikamoinen viikovaihe tämmöselt hupsult rusettipäiselt harmaahapselt! Mäntyperä vaikenee hetkeks.