Vesa Sorola: Viiltävän kirkas harmaa
Runoja (2023, BoD)
Teksti ja kuva Sirkka-Liisa Vaalivirta
Vesa Sorolan Viiltävän kirkas harmaa kovakantinen, noin kaksikymmentäsivuinen runoteos, jonka kannen väri kertoo aika paljon runoista, jotka ovat aforismien kaltaisia, mietelmiä, tunnelmia ja muistoja.
Sielun kammiota ”ei ollut raskainta rakentaa, raskainta oli unohtaa ovi”. Ajatuksena jopa pelottava, vankina talossa, johon ei kukaan voi sisään mennä, eikä itse pääse ulos. Ja tämän päälle ”elämä raahasi taivaalle harmaan pilvimaton, kaiken peittävän tukahduttavan haalistavan lopullisen värin”. ”Aikuisen nahka” on mielenkiintoinen, öisin elämä solisee kuin puro, ja lapsi nauraa, mutta päiväksi on pukeuduttava aikuisen nahkaan, siinä eivät purot solise… Ihmisen arka paikka herättää pitkän pohdinnan, mutta on kirjassa lempeitäkin runoja kuten ”Kaunis” ja ”Kiitos”, pienellä harmaalla kaiholla sävytettynä.
Ja joskus jopa ”Tänään runoni ilosta kirkuen kiipeää taivaan valoon”. Aamuista tulee hyvä huomen, kun vain ”ottaa valon värisen kynän..” Ja tiesitkö, että ”pikkupojat eivät vihellä nuotteja, vaan siivekkään kissan naukumisia”. Silloin ”hymyilyttää niin, että naamanahka rutisee ryppyjään”. Kannen siniselle värille on oma runo, jossa tummissa vesissä aaltojen juuret huojuvat, ”hyvä on sielun sinisenä olla”, Riemukas ja puhdas on ilo. ”Hiljaisen lapsenkasvoisen ilon tähden, On hyvä olla pyhiä päiviä”.
Kesä-runo on ihana. Siinä kirjoittaja käy ajatuksin läpi elämää hunajantuoksuisen lapsen kasvamisesta aikuisen paksuun ihoon. Vanheneminen näytti, että rypyt helpottavat hymyilyä, ja miten upeasti puolivälissä vanhenemiseen hoksaa, että jokainen askel vie kotiinpäin, jos vain jaksaa vanheta kuin lapsi! Mikä oivallus! ”Miten kaunista on aueta ryppyinä kuin ruusu, ja antaa perhosten lentää”.
Jos luule, että sivut ovat täynnä sitä viiltävää harmaata alakuloa, niin kirjan keskiväliltä löytyy pehmeitä, kauniita, unenomaisia runoja, voimakkaita tunteita. ”Luonnon armo” taivaan katetdraalin kattomaalaukset eivä ole kannen väreihin päässeet, mutta ”kauniimpana kultaisia kupoleita maan matalana, yllään taivaan koko korkeus Otin armosta palasen oman kokoiseni, Veisaamatta viisaan, Rukoilematta runsaan, Aamen. – Voitko sen kauniimmin sanoa!
Elämään kuuluu myös kuolema, lähtö, jäähyväiset. Kirjassa on runo mummosta palvelukodin pinnasängyssä,, ja toinen joka pohtii aikaa, Kaikki aika. ”ehkä huomaat, kuinka kauniisti muistoja kirjotaan mustalla langalla….suljet hellästi sydämesi syvimpään kultaiseen kaappiin, jonka oveen kuiskauksin kirjoitetaan: Minä muistan”. Kaikkien tummien vesien ja silmä-aukoista valuvien vesien jälkeen runopoika lapsenee, häntä runostuttaa, runopojan ei pidä lukea maan tietoa, Maa menköön mallillaan Pitää lentää vaan!.
Kirjan viimeisessä runossa pohditaan sanoja, miten helposti turhat sanat asettuvat jonoiksi… mutta niitä tärkeitä ei saa lauseeksi asettumaan, edes yhdeksi. Tässä kirjassa on paljon syvällistä pohdintaa, sanaleikkiä, harmaan pilvimaton alla on kypsynyt hienoja oivalluksia, antoisia aatoksia. Allekirjoittanut löysi teoksen Suomalaisesta kirjakaupasta tilaamalla, noin 25 euroa. Suosittelen!