Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Sateisena keskiviikko iltana Savitaipaleen kirjastossa Charlotan kamarin täydeltä väkeä oli kokoontunut keskustelemaan Seppo Vuokon kanssa luonnon ja luonnonsuojelun tilanteesta.
Kunnanjohtaja Johanna Mäkelä toivotti kaikki tervetulleiksi, ja sivistystoimenjohtaja Nina Pakarinen kutsui meidät kahvipöydän ääreen, kun kaikki on jo valmiina.
Luonnolliseen teemaan vallan mainiosti sopikin Pihamon runsaat ja herkulliset mustikkapullat. Kahvittelun lomassa seurasi pieni seremonia, sillä kunta oli halunnut huomioida Seppo Vuokon vuosikausien mittaista luontotyötä. Kauniitten sanojen myötä kunnanvaltuuston puheenjohtaja Jouko Koskinen ojensi komean kukkakimpun, ja Nina Pakarinen onnittelukortin viesteineen.
Sittenpä suunvuoro annettiinkin illan vieraalle. Hän kertoi jo poikasena haaveilleensa tutkijan urasta, mutta isän kuoleman jälkeen jääneet velat estivät suuremmat koulunkäynnit, töitä oli etsittävä heti kun ikää riitti. Lapista löytyi joksikin aikaa mielenkiitoisia töitä, tosi pienellä palkalla, mutta upeissa maisemissa, kunnes työnantajan päivät päättyivät kivikuorman alle.
Siitä alkoi sitten sanomalehtimiehen ura, joka toi jo kohtuullisen palkankin. Entiseen aikaan lehdissä oli omat tekstin käsittelijät, muistan nähneeni Hesarin päätoimittajan korjaaman artikkelin, joka oli pelkistetty niin, että kirjoittajan tekstiä enää tuskin tunsi. Vuokolle sattui onneksi löytymään vaimo Irma, joka lukee ja korjaa kaikki tekstit, niin saman asian toistot kuin kielioppivirheetkin.
Radion luontoillat moni kuulija muistaa vieläkin, ja Maaseudun Tulevaisuuden pakinat, jotka viime vuosina alkoivat kaupunkilaisia luonnonsuojelijoita ärsyttää niin, että lopulta kirjoituksia ei enää tarvittu. Luontokalenterin tekstitykset loppuivat liian vanhanaikaisina ja väistyivät tietävämpien (?) tieltä. Kuitenkin hän on saanut monia arvostettuja palkintoja, joista eniten itse arvostaa Mammutti-kirjasta saamaansa Björn Kurten -säätiön tiedonjulkistamispalkintoa.
Vuosikausia Vuokko on ollut luonnonsuojelun ”järjen ääni”, joka ymmätää, että kaikki riippuu kaikesta. Suomi elää metsästä ja maasta, me tarvitsemme järjellistä metsä- ja maataloutta. Me tarvitsemme puhdasta vettä ja ilmaa. Luonnonjärjestys on se jota meidän vaalia tulee, kaikki maa jota ei ole teljetty betonin alle hengittää ja elää, antaa meille happea ja sitoo hiiltä, joka ikinen ruohonkorsikin. Mitä vähemmän puutumme luonnon kiertoon sen paremmin se voi. Maalla asuva huomaa sen joka päivä.
Paljon keskusteltiin vanhoista metsistä ja hakkuuaukoista. Tässä astuu kuvaan jälleen tutkija-Seppo, hänellä on meneillään kotinsa naapuriaukolla tutkimus, jossa hän seuraa kymmeniltä neliömetrin tutkimusruuduilta aukolle ilmestyviä kasveja. Joka ruudulla on jo heti ensimmäisenä vuonna lukemattomia pieniä taimia, metsän siemenpankin satoa. Uutta kirjaa varmasti kasvaa näilläkin ruuduilla! Oletko koskaan ajatellut, että aukolle kasvava mustikka saattaa olla kasvavia puita sata vuotta vanhempaa sukua? Näitä kaikkia ihmeellisiä asioita voi lukea esim. kirjasta ”Kasvien ja eläinten suhteet” (Reuna 2021). Nykyään Vuokko kirjoittaa esimerkiksi Metsälehti Makasiiniin .
Keskustelu rönsyili kuin mustikan kasvustot, mesimarjoista maariankämmeköihin, kangasvuokoista tulevaisuuden metsiin, mahdollisesti uusiin lajeihin kuten douglaskuuseen jne. Tiedä milloin pelloillamme viljelläänkin viinirypäleitä ja runsaasti vettä vaativaa avocadoa… Luonto on ihmeellinen, ja sitä tulee kuunnella niin järjellä kuin sydämelläkin. Kiintoisa ilta päättyi lopulta kirjaston parin äänimerkin jälkeen ja palailimme koteihin kuka metsien tai peltojen keskelle, kuka taajamien taloihin jäisiä teitä sumujen sylissä matkaten.