Olipa kerran lumoavan kaunis Mummokuningatar, mutta ei sentään enää. Vuosien kirpeät pakkaset olivat rypistelleet hänen ennen niin hehkeät poskensa, ja tähtisilmät olivat piilossa silmälasien alla. Mutta Mummokuningatar asusteli onnellisena kaukana syksyisessä metsässä omassa linnassaan puutarhansa keskellä Harmaaraitaisen kissansa kanssa.
Joka aamu Mummokuningatar heräsi aikaisen, keitti päänselvityskahvit, päästi Harmaaraitaisen kissansa linnan tupaan aamumaidolle ja aloitti päivän askareet. Koska Mummokuningatar oli köyhä, eikä hänellä ollut palvelusväkeä, hänen piti itse hakea polttopuut ja laittaa tulet linnan uuneihin. Tuli rätisi mukavasti ja lämmitti nopeasti.
Mummokuningatar keitti päänselvityskahvit ja juotuaan riisui kullalla kirjaillun aamuhameensa ja pukeutui tavallisiin arkisiin työvaatteisiinsa, pani kultaisen kruununsakin linnan salin pöydälle, sitaisi huivin päähänsä ja astui ulos linnan sinisestä ovesta. Kukaan ei olisi voinut arvata, että siinä oli oikea kuningatar, kun hän tarttui lumilapioon ja lapioi polun auki puuliiterille.
Mummokuningatar tyhjensi taskuistaan pähkinöitä ruokinta-automaattiin, muutama hömötiainen halusi kuitenkin syödä pähkinät lämpöisestä kädestä. ”Tule vain, ja ota”, hymähti Mummokuningatar, ”kyllä näitä riittää”.
Päivän puuhien jälkeen Mummokuningatar palasi sisälle linnaan, söi vatsansa täyteen herkullista kaalilaatikkoa raikkaan puolukkahillon kanssa ja istui sitten kultaiseen kiikkutuoliinsa lukemaan päivän postia. Linnan salissa oli hyvin lämmin, radio soitti rauhoittavaa musiikkia ja Harmaaraitainen kissa kuorsasi tyynyllään – vai oliko se sentään kissa? Katsohan tarkkaan: taitaapa olla Mummokuningattaren silmät kiinni, pää kallellaan ja lehtikin on pudonnut lattialle.
Yhtäkkiä kauhea paukahdus säikäytti heidät molemmat. Harmaaraitainen kissa säntäsi kauhuissaan pitkin ikkunalautaa ja pudotteli kukkaruukkuja mennessään. Mummokuningatar hypähti kiikkutuolissa ylös niin, että kiikku alkoi heilua aivan villisti. Silmät ja suu ammollaan he kuulostelivat paukahduksen syytä. Seurasi toinen ja kolmaskin jysäys.
Mummokuningatar otti taskulampun ja hiipi pihaan katsomaan, mikä siellä oikein elämöi.
”Hahaa, hah-haa”, kuului korvan juuresta kimeä nauru, ”tervehdys sulle, oi kunnianarvoisa kuningatar, tulin vierailulle, ja aionkin nyt viipyä vähän pitempään”.”
Pieni harmaa ukko siinä seisoi – tai oikeastaan tanssahteli koko ajan edestakas, harmaat pitkät hiukset ja parta kimalsivat kuin tuhansin timantein, ja kädessä hänellä oli valtava lasinkirkas nuija, jolla hän paukutteli linnan seinähirsiä. Kas, Pakkasukkohan se siinä.
Mummokuningatar mietti, pitäisikö kutsua tupaan, mutta ukko arvasi asian ja sanoi:
”Älä uskokaan, lämmin tupa veisi minulta voimat, tämä jäinen nuijani sulaisi lätäköksi hienolle tammiparketillesi, ja minä itse tukehtuisin kuumaan. Mutta laitapa nyt yöksi pihaan ämpärissä vettä, rakennan sinulle siitä kauniin lyhdyn jäisellä henkäykselläni. Ja koko puutarhan koristelen timantein. Saatanpa kumauttaa taivaan kanteenkin niin, että paras pyry valkaisee taas huomiseksi koko maiseman.”
Harmaaraitainen kissa livahti ovesta ulos, se ei voinut vastustaa leijuvia lumihiutaleita. Se säntäili sinne tänne terävähampainen suu auki ja napsi villisti kieppuvia hiutaleita kuumalle kielelleen. Mummokuningatar nauroi iloisesti. Onpa mukavaa tämä talviaika! Vaikka toden totta, lumitöitä en oikein jaksaisi tehdä enää yhtään. Mutta aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin, tuumasi Mummokuningatar ja laittoi pihaan vesiämpärin, tarjosi ukolle jätskipuikon nuoltavaksi, sulki tiukasti linnan oven ja iltateet juotuaan riisuutui nukkumaan.
Mummokuningatar kuunteli vielä pitkään Pakkasukon riehuntaa – voi sitä pauketta ja vinkunaa. Hyvin lämmitetyt uunit viilenivät, ikkunoissa kukkivat kuurankukat, mutta Mummokuningatar pukeutui villaiseen yöpaitaan, risti kätensä, siunasi kaikki rakkaansa ja nukahti tyytyväisenä ja onnellisena. Sen pituinen se.
Väritä kuva väritysohjelmassa tai tulosta ja väritä liiduilla.