Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Pienen etsimisen jälkeen Immolan lentokenttä löytyi – sinne kun ei kuljetakaan enää lyhimmän kautta. Opasteet olisivat voineet olla hiukan selkeämmät.
Immolan kentän laidassa on vielä sotahistoriaa nähtävillä, tässä vanhan hallin ruosteisia raunioita.
Sää oli mitä parhain, ja esillä oli monenlaista nähtävää ja koettavaa. Jopa lentämään pääsi, jos halusi. Muutamana päivänä vuodessa Ilmailukerhoilla on oikeus lennättää maksua vastaan ihmisiä. Katetaanko sillä sitten kustannuksia, jotka ilmailussa ovat melkoiset?
Kentälle oli levittäytynyt kiinnostava kokoelma näitä pienkoneita,joita sukuni miehet kutsuvat kokemuksien perusteella ”tuusannuuskiksi”. Nämä olivat kaikki viimeisen päälle hienoja, ehjiä ja kovasti lennossa.
Taustalla näkyvä musta helikopteri oli kalliin puoleinen, mutta viereisten pikkukoptereiden rakennussarjat lähtevät jo alle kahdensadan.
Taivaalla näkyi yleisölennätyskoneen lisäksi paljon upeita liitokoneita, jotkut nousivat ilmaan vinssillä, jotkut toisen koneen vetäminä. Ihan taitolentoakin nähtiin.
Laskuvarjokerho liiteli kentälle siniseltä taivaalta kirkkaanvärisine varjoineen, ihmettä miten monta hyppääjää mahtuikaan pieneen hyppykoneeseen. Ja koneitten seassa taivaalla lepsuttelivat myös tännekin kotiutuneet naakat, ja muuttomatkoilta saapuneet tervapääskyt.
Varsinaiset taitolentokoneet olivat esiintyneet jo eilen, mutta esittelykoneita oli monenlaisia.
Tämä punainan kaksitaso sai monen poseeraamaan vierellään.
Näytillä, ja taivaallakin nähtiin myös ihmeellisiä varjoliitimiä, joista moni kuului sanovan, ettei tuohon kyllä uskaltaisi mennä. Tuskin kovilla tuulenpuuskilla kannattaakaan. Entinen uttilainen ihmetteli, missä on kentän lennonjohto – ei sitä varsinaiseti olekaan! Kommunikoivat radiopuhelinten kautta. Hyvin näytti toimivan.
Hallilla oli tarjolla tietenkin kahvia ja pullaa, sekä mainiota makkaraa. Toivottavasti seuraavalla kerralla paikka on paremmin opastettu, jotta kaikki kiinnostuneet löytävät perille.