Teksti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Viime sunnuntaina saatiin nauttia taas huippukonsertista Savitaipaleella. Ensemble Un´altra Ondata esiintyi ihanilla vanhanajan soittimilla, joihin konsertin jälkeen saatiin tutustua.
Niinpä koko joukko innostuneita ja ihastuneita kuulijoita sai tietoa Julia Tammisen (vas.) soittamasta cembalosta- lempisoittimestani – Anni Elosen barokkiviulusta, Tatu Aholan barokkisellosta ja Petri Arvon puhaltimista: nokkahuilusta ja barokkifagotista.
Tapani nauttia musiikista on hiukan lapsenomainen – en välttämättä tiedä säveltäjää, en kappaleitakaan, ja tällaiseen konserttiin se sopiikin hyvin. Voi nauttia täysin siemauksin siitä mitä näkee ja kuulee ilman koulutuksen rakentamia rajoituksia.
Niinpä jo ensimmäisessä osiossa hurmaannuin Michael Praetoriuksen ”Pavane de la Spaignesta” -a h, miten ihanasti se alkoi laahavalla sellolla kohoten sitten riemukkaisiin huiluihin! Samuel Scheidtin ”Komm, heiliger Geist” sai mielessäni lapsukaiset tanssahtelemaan odottaessaan mieleistä vierasta, seuraava kappale Josquin Deprezin ”Mille regrest” tuntui sydämen pohjassa hyvin surulliselta, melkein kyynelet tulivat silmään!
Oli mukava kuulla Orlando di Lasson Duot 14, viululle ja sellolle, sekä 21 sellolle ja fagotille, joista nämä jälkimmäiset soivat yhdessä jotenkin haikeasti. Heinrich Isaacin ” La, mi, la, sol” sai mielessäni jälleen lapset tanssimaan ja taputtamaan kätösiään
Tämän kappaleen jälkeen esiteltiin soittimet, ja ihanaa – luvattiin, että konsertin jälkeen niihin saa tulla lähemmin tutustumaan!
Seuraavaa kappaletta Ludvig Senflin ”Lust hab ich ghabt zuer Musica” odotin kovasti, kun huonolla saksallani käänsin sen mielessäni ”ilon olen löytänyt musiikin kautta”. Odotustani se ei ihan täyttänyt, se ei ollutkaan niin iloinen, paremminkin harras.
Mutta Cipriano de Roren ”Ancor che col partire” oli täydellinen.
Julia Tammisen rauhallinen, matalahko lauluääni soi niin kauniisti yhteen vanhojen soitinten kanssa, että sitä on vaikea kuvailla.
Riccardo Rognonin ”Ancor che col partire” päästi sitten viulun valloilleen. Tässä vaiheessa toivoin, ettei konsertti loppuisi ollenkaan!
Lapsesta asti olen tykännyt cembalosta, sen hiukan säröisestä soinnista, mutta nyt ensi kerran sain kuulla sitä livenä, nähdä sormien tanssivan koskettimilla. Nuoruudessani oli sanonta ”cembalot seis!”, mutta nyt olisin kuunnellut useampaan kertaan Heinrich Scheidemannin ” Galliarda et Variatio ex d”:n.
Melkein viimeiseksi kuultiin Johann Hermann Scheinin musiikkia, haikein mielin, jotta ei kai tämä vielä lopu. Ja kyllä, kyllä saattiin vielä takaisin se laahaava sello ja riemukkat huilut, viulut ja se cembalo, kiitos!
Kuulijat halusivat tietää, kuinka tällainen uskonpuhdistuksen juhlavuoden konsertti Savitaipaleelle tiensä löysi. Kanttori Aino Juntunen kertoi, että Petri Arvo oli aikoinaan ottanut yhteyttä, ja nyt ajankohta oli sopiva – onneksi.
Olen monesti harmitellut, että Savitaipaleelta Mäntyperälle on niin pitkä matka, että vain harvat jaksavat sen kulkea, mutta iän karttuessa olen alkanut ymmärtää, sillä itsellekin matka kirkolle alkaa olla ylivoimainen. Onneksi tällä kertaa jaksoin pinnistellä tätä konserttia kuulemaan.
Tässä vielä kuva viulistin nuottikirjasta – sormi menee suuhun jo katsellessa!