Lemiläislähtöinen valokuvajaa Mikko Haiko, 33, pystytti Lemin Vanhaan pappilaan näyttelyn valokuvista, joita hän on ottanut kymmenen vuoden aikana – enimmäkseen parin neliökilometrin alalla kotikulmilla Nisolassa ja Kytölässä.
Mikko Haiko on vuosien ajan kuvannut kotiväkeään ja kotikylän elämää – eläimiä unohtamatta.
– Olin opiskelemassa Helsingissä, kun keksin valokuvaamisen 22-23-vuotiaana. Kuvaaminen ei Helsingissä kuitenkaan ottanut tulta, mutta kun tulin kotiin maalle, alkoi kamera laulamaan, hän kertoo.
Hän uskoo, että maaseudun löytäminen vaati käymisen pääkaupungissa. Etäisyyden ottaminen ja oman identiteetin muuttuminen auttoivat näkemään kotoisen uusin silmin.
Hän alkoi dokumentoida lähipiirin elämää ja maisemia, sisäkuvia, ulkokuvia – aluksi mustavalkoisin, vähän myöhemmin värikuvin. Kuvat ovat realistisia, maalauksellisia.
– Maalaustaide on minua aina inspiroinut, vanhojen taideteosten pimeä ja kirkas – elämä ja kuolema.
Haiko sanoo, ettei ajattele maalauksia kuvatessaan, mutta ne vaikuttavat tiedostamatta muun muassa kuvien asetelmissa.
– Minulle on sanottu, että kuvani ovat henkisiä, arjesta löytyviä ilmestyksiä.
Kun Mikko Haiko kuvasi taustalla näkyvän Kynnösepelto-kuvan, hän huomasi löytäneensä omimman itsensä. Kuva kuuluu Sydänmaa-sarjaan, joka oli ehdokkaana Fotofinlandia-kisassa.
Kotikulmilta on löytynyt kuvattavaa vuodesta toiseen.
– Aika tekee siinä työtä. Kohteet muuttuvat, minä muutun. Voisin kuvata Nisolassa lopun ikääni, kuten joskus päätin.
Päätös ei kuitenkaan ole ollut sataprosenttinen. Pappilan yläkerrassa on esillä todisteita siitä, että Haiko on kantanut ison kameransa pohjoisen tuntureille ja kuvannut maisemia aikaa säästämättä.
– Moni kiipeää nykyisin tunturille ja ottaa siellä omakuvan puhelimellaan. Minulle kuvaaminen ei ole tunturissa pääasia, vaan oleminen syrjässä, vetäytyminen. Pohjoinen on minulle yksi paikka periferiaterapialle, kuten eräs tuttavani on asian ilmaissut..
Väsymys, kävely ja hiki kuuluvat oleellisesti kuvaamiseen. Ja sattuma: negatiivi oli vaurioitunut ja sen takia esimerkiksi yhdessä pohjoisen kuvassa ruudun vasen puoli on pelkkää valkoista.
– En antanut vaurion haitata. Luovuin kontrollista ja annoin sattuman viedä eteenpäin.
Vanhan pappilan näyttelyssä on esillä myös Mikko Haikon kuvaamia videoita. Niissä, kuten monissa valokuvissakin, nousee esiin hiljainen huumori.
Neljän videon installaatiota Haiko kutsuu Toivon ja epätoivon toteemipaaluksi. Kuvissa pilkitään kalaa saamatta saalista ja ihmetellään suohon vajonnutta kaivinkonetta.
Toisessa videoteoksessa esiintyy kuvaaja itse harmonikkaa soittaen. Yleisönä ovat laiduntavat lehmät.
Mikko Haikon Sudenkorento-näyttely täyttää Vanhan pappilan huoneet syyskuun ajan. Osa kuvista ehtii sinä aikana vaihtua.
Osa näyttelyn kuvista on nähtävillä Haikon kotisivujen gallerioissa. Näyttelyssä nähtävää on enemmän.