Tektsti ja kuvat Sirkka-Liisa Vaalivirta
Pitkien kylmien sateiden jälkeen lauantaiaamu kirkastui kauniiksi lämpimäksi syyspäiväksi. Savitaipaleen kansalaisopiston lintukurssi matkasi tällä kertaa suomenniemeläisten vieraiksi komealle näkötornikalliolle.
Torni on huikean jyrkän mäen päällä. Sinne on rakennetty myös mahtihirsistä laavu, ja nuotiopaikka on reunustettu valtavilla luonnonkivillä.
Torni on tosi korkea.
Hauskana ykstyiskohtana siellä on pitkä putki,jota myöten voi pudottaa kannatuskollikkonsa lippaaseen.
Tornin juurella on mukavasti tilaa eväänsyöntiin ja ympäristössä on erilaisia luontopolkuja jokaisen maun ja kunnon mukaan.
Sinisellä taivaalla kohti etelää matkasivat niin hanhet kuin sepelkyyhkytkin, hiirihaukka läpsytteli aivan läheltä, ja tienposken pellolla ruokaili joutsenperhe, emot ja viisi harmaata poikasta.
Omiin eväisiin tottuneet savitaipalelaiset saivat maistaa myös suomenniemeläistä kahvia, piirakoita ja kakkua. Saimme myös kuulla tarinoita karhuista ja melkein yhtä jännittävää oli kuulla kuinka rakennustarvikkeet oli rekalla tuotu jyrkkää mäkeä myöten ylös.
Väki lähti lopulta kuka mihinkin, me koukkasimme Karkauseen, Kuituranniemeen, Irja Hannosen luontopolulle, jonka huonoksi menneistä pitkospuista meitä kovasti varoitettiin.
Vanhastaan muistimme, että ne saattavat olla osittain lahot, ja sateen jälkeen liukkaat, varsinkin kun lehtiä leijailee lankuille. Siksi varustauduimme nastakengillä. Se osoittautui varsin mainioksi valinnaksi.
Polulla on monenlaista maastoa, on vanhaa metsää, ja hurjia kallioita…
…ja kimmeltäviä rantavesiä.
Polun varrella punoittivat puolukat, sieniä oli monenlaisia, ja vanhoissa koivuissa himoittua pakurikääpää. Uskomaton määrä upeita sammalia, kivien päällä mahtavat kallioimarrekasvustot.
Polku ei ole kovin pitkä, mutta saattaa siltä tuntua, varsinkin näiden pitkospuiden tai lammenrannan hetteikön kohdalla. Kivikoiden kiertely kysyy nilkkoja ja polvia, ja märät saviset osuudet kaipaisivat oikeasti pitkospuita tai sorastusta.
Kiersimme polun niin, että tulimme lopuksi laavulle.
Ja vaikka oli syöty ja juotu tornilla, teimme tulet makkaranpaistoa varten.
Mikä ihana rauha istua siinä leppeässä syyssäässä katsellen, kuinka koivut pudottelivat silloin tällöin lehtiä leijumaan heikon tuulenpuuskan matkaan.
Jossain nakutti tikka, jossain rätisi punarinta. Laavun ympärillä rehottivat vielä poimulehdet ja metsäorvokin ruusukkeet. Puuvajassa puita ei paljon ollut, mutta löytyi sieltä saha ja kirves. Mainio huussikin on retkeilijää varten, mutta ihan pienillä ei sinne ole asiaa, ellei joku nosta pytylle ja pois. Pieni porras tai jakkara saattaisi olla suureksi avuksi!
Kotimatkalla päätettiin vielä etsiä Hujalan mylly, jonne kauan sitten vietiin Ympäristöpalkinto. Oli ihana nähdä vuosien jälkeen, että mylly seisoo paikoillaan, jokivesi hyppelehtii iloisesti sammaleisten kivien lomitse odotellen koskikaran joka talvista vierailua, pihapiirissä kukoistavat kukat kuin ennenkin, jo edesmenneen Vappu-emännän aikaan.
Itse myllyssä aika tuntuu seisahtuneen, kangassäkit lepäilevät pinoissaan odotellen sitä raksutusta rattaan.
Raamisaha alistuneena toimettomuuteen ruostuu hiljalleen.
Vielä kirsikkana kakun päälle emäntä haluaa näyttää hevostarvikkeit: oi miten ihanat kiesit, puupinnapyörin ja vanerista taivutetuin lokasuojin!
Kiertomatka Suomenniemelle päätettiin maukkailla piirakkakahveilla Kiesilän Kievarissa.
Olisin tarjonnut murkinata kaverille, vaan liekö monet makkaranpaistot tiukanneet jo mahanahkaa tarpeeksi…Ei hullumpi lauantaipäivä!