Teksti ja kuva Sirkka-Liisa Vaalivirta
Kun otin käteeni Tuomas Kyrön ”Mielensäpahoittajan Suomi”-kirjan arvelin saavani herkullisia huumorihetkiä, mahdottoman hauskoja oivalluksia, leppoisia lukuhetkiä. Tottahan sainkin, mutta tässä kirjassa oli paljon muutakin.
Mielensäpahoittaja muisteli vapaan Suomen sataa vuotta yhdessä Likan kanssa. Nuori nainen etsi ja tutki vanhoja papereita ja monenlaiset muistot palailivat vanhan kärttyisän miehen mieleen.
Oman maan historian myötä purettiin myös mielensäpahoittajan elämäntaivalta, monet perhe-elämän solmut kiristyivät vuosien myötä ja oikenivat lopulta hiukan. Sen verran, että loppuun jäi toive paremmasta, pienen pieni hiukkanen, mutta kuitenkin.
Erikoista kirjassa oli, että vanhojen papereitten joukosta löytyi myös vaimon päiväkirja, jota mielensäpahoittaja kuin varkain luki. Kuinka erilaiset ihmiset he olivat olleetkaan! Vaimo käytti miehestään nimeä ”Itte”, ja omia unelmiaan helli päiväkirjassaan mahdottomina toiveina. Yhteiset vuodet, lasten syntymät ja kotoa lähdöt elettiin yhdessä ja kuitenkin niin erillään, rutiinilla, juurikaan puhumatta.
Vaimon sairastuminen oli kova isku. Viimeiset hetket saivat sairasvuoteen äärelle myös isänsä kanssa syvissä riidoissa olevan pojan. Ja kirjan kaunein kohta, ihan kyyneliin asti oli puhumattoman miehen avuttomuudessaan aikaansaama hymyn kare kuolevan puolison suupieleen. Lempilaulun karhea hyräily.
Vaikka kirjasta haluaisi vain sen vanhan tutun kevyen ja hauskan Kyrön, sitä kyllä riittää. Mutta minusta ehdotonta plussaa oli tämä perheen tuominen tarinaan mukaan. Ja Likka, jota vanhat asiat niin kovin kiinnostivat.